Entuudestaan muistettu

»Ha, naurahdin ehkä aavistuksen kovaan ääneen. Aavistin liiallisen huumorini käytön, sillä muiden katseet painautuivat lihasmuistiin kuin vatsa kippurassa nauravaa koskee vatsaan. Kipu oli henkistä, muttei jättänyt minua tuleen makaamaan.

»Ettekö ole muka tajua tätä? Kysyin saman tien muilta. He katsoivat minua kuin hölmöä. »En minä ole sitä mieltä, että se pitäisi tehdä noin, ajattelin.

»Eiköhän kokeilla sitä sillä lailla, että se on kaikille okei, eikö? Ohjaaja totesi ääneen. Tunsin nolostuvan paineen kuin merisairaan perhosen vellovan ympäriinsä oksentaen vatsassani. Hän katsoi minua samoin silmin kuin eilisiltana. Minua ahdisti. En ollut viileä. Olin vain nolo.

»Minusta sen pitäisi olla näin, hän avasi suunsa lopulta. Luulin kuitenkin hetken, että hän olisi ollut puolellani, mutta ei.

»Tyypillistä sinulle, ajattelin. Ikinä et sano minulle ”olen samaa mieltä”. Olet aina vastaan, ja väität, että se on taiteellisesti edistyneempää. Ha, naurahdin ajatuksissani pitäen kuitenkin tuimaa ja nolostunutta ilmettä kasvoillani. Hän luulee itsestään liikoja. Se oli selvää usealle ihmiselle.

»Noniin, seuraavaksi tehdään harjoite. Ohjaaja totesi ottaen huomion itseensä äskeisestä tilanteesta. Pystyin irrottamaan jo noloudestani irti. »Tässä meillä lattiaan on piirretty maalarinteipillä neljä osiota. Tuossa on rakkaus, tässä viha. Nuo kaksi tuolla puolen ovat suru ja onnellisuus. Ohjaaja huitoi käsillään välillä siittäen tietoa puhkuvan katseensa meihin. Näin hän varmisti, että ymmärrämme. Muuten olisimme vain tyhmiä, ajattelin.

»Ketkä aloittavat sitten? Ohjaaja katsoi ryhmäänsä kädet lantiolla leväten. Kukaan ei liikkunut, paitsi minä juoksin pää kolmantena jalkana lavalle. Pian hän saapui seurakseni. Yllätyin. Kaikista ruuduista huolimatta, rakkaudessa ei käyty. Viha ja suru olivat meidän ruutumme. Itse koetin onnellisuutta, mutta viha supervenioi minun yritykseni. Hänen vihansa leimusi kuin irti päässyt takka talvi-iltana. Jos olisin ollut liian lähellä, olisin jäänyt kahden tulen väliin. Oma uskallukseni ei ollut tarpeeksi hänen lumoamista vastaan. Joten, lohtua yksinäisen onnellisuuteen ei ollut.

Oliko hän liian itsekäs tuolloin? Se olisi vienyt vain tuokion häneltä sanoa minulle kyllä. Iloiset ruudut heitimme turhaan menemään. Meille ei löytynyt parenteeseissa rakkautta. Entuudestaan tunsin jo lohduttomuuden, vaan minä en uskonut itseäni. Minulle se ei ollut yllätys. Oliko se sinulle näin myöhemmin, en osaa sanoa. Sinä jäit lavalle vihan ruutuun. Minä sulkeuduin onnellisuuteeni. Siihen, jonka synonyymi on lohduttomuus.