Vilpittömyyden tunnekuolema

Huomenna maailma herää. Se herää joka aamu halusit tai et. Huomenna heräät sängyssäsi edelleen maaten. Katsot huoneen kattoa, mikä kaartuu ylläsi kuin taivas. Katselet kattosi pilviä ja niiden liikkeitä. Auringonsäteet kainostelevat ikkunaasi vasten. Haluavat sisälle kuitenkaan pääsemättä. Tunnet leijuvasi pilvissä, taivaan ilmavirroissa ja niiden lämpimissä untuvaisissa liikkeissä. Olet jotakin, mitä aina olet halunnut olevasi. Näet unta hereillä, lentäväsi vaikket lennäkään. Katsot, kuinka maanpinta sykkii. Näet sen sydämen sykkeet taivaalta. Katsot ihmisyyttä, sen rumuutta. Katsot kaukaa ylhäältä alas; käännät katseesi viereesi. Tuntematon mies, ketä et ole ennen tavannut. Hän makaa vieressäsi nukkuen. Katsot häntä miettien, mitä eilen tapahtui. Nouset hiljaa istualleen. Sänkysi vinkuu ääniä, pitää melua. Lakanat hiovat ihosi pintaa liikkuessasi.  Nostat peittoa ja tuot jalkasi pois sen alta. Pysähdyt. Toisessa kädessä pitelet peiton helmaa, toisella korjaat hiuksiasi korvasi taakse. Katsot eteenpäin. Otteesi peitosta irtoaa yhä tullessasi tietoiseksi, mitä eilen saattoi tapahtua. Tuijotat tyhjyyttä. Se muodostuu hetki hetkeltä kuin menneeksi. Auringonsäteet tunkeutuvat sisään kirkkaana valokeilana. Se sokaisee sinut pimeyteen, polttaa kasvosi häpeästä ja tiedosta. Heräät iltaan.

  Silmäluomesi ovat painavat. Silti sinun on herättävä. Pakotat itsesi liikuttamalla jäseniäsi ottaen tukea. Kätesi harhailee sohvan reunalle. Pyrit kaikella voimalla nostamaan itsesi istualleen. Työnnät peiton päältäsi. Yllättäen väsähdät takaisin pehmeään sohvan uumeneen. Vedät peiton takaisin yllesi. Se peittää nyt kasvosi ja olet pimeässä. Suljet silmäsi ja avaat. Aina pimeää. Hengityksesi lämmittää kasvojasi säteillen peiton pinnasta. Sinulla on lämmin ja hyvä olla. Tunnet jalkopäässä viileän viiman. Kutistat itsesi pieneksi kasaksi. Jalkateräsi sivelevät sohvan pintaa ja piiloutuvat peiton alle. Silmäluomesi tuntuvat painavilta ja olemattomilta. Ennen kuin huomaatkaan, silmäsi ovat kiinni. Tunnet itsesi onnelliseksi. Tunnet itsesi väsyneeksi, kunnes nukahdat.

  Katsot tyhjää edessäsi. Kätesi on laskeutunut polvellesi. Ne vapisevat polviasi vasten. Sinulla on kylmä. Kiedot kätesi itsesi ympärille. Rintasi painautuvat lähemmäs sisintäsi. Lihaksesi ovat jännittyneinä ja ihosi on kananlihalla. Huomaat olevasi hämärässä aamun täyttäneessä huoneessa. Auringonsäteet pysyttelevät ikkunan toisella puolella. Kuulet hitaan hengityksen takanasi. Tunnet liikkeen, joka liukuu sängyn pintaa myöten sinuun. Käännät pääsi. Vieras mies nukkuu edelleen. Katsot taas eteen. Olkaimesi putoaa aavistuksen. Huulesi liikkuvat toisiinsa nähden. Lasket katseesi jalkoihisi, tunnet kylmyyden. Kipristät varpaita ja painat jalkateräsi toisensa päälle. Polvesi hierovat toisiaan. Nostat olkaimesi ja lipaiset huulesi kosteiksi. Hiuksesi ovat pudonneet korvan takaa ja siksi nostat ne takaisin. Toppisi valuu joka liikkeestä alemmas. Vaivaudut nostamaan sitä rintojesi kohdilta. Pysähdyt. Lasket kämmenesi rauhallisesti alas. Suljet silmäsi hetkeksi. Avatessasi ne huomaat olevasi jälleen eilisessä.

Puhelin soi.  Marie katsoo sitä pöydällään. Puhelin värisee soittoäänen tahdissa pöytää vasten liikkuen. Hän katsoo puhelinta. Hänen tummanruskeat hiuksensa ovat sotkussa. Hän seisoo jalkaterien ulkoreunoilla, kädet roikkuvat toimettomina hänen kehonsa vierellä. Hänen katseensa laskeutuu alemmas, kunnes hän tuijottaa lattiaa.

Puhelimen soitto kajahtaa viimeiseen hetkeensä kaikuen keittiön seinistä, jonka jälkeen häviää kokonaan. Marien katse on nauliintunut lattiaan. Hänen kehonsa ajelehtii paikallaan. Hänen olonsa on kuin kelluisi veden mukana kauas pois.

Marie nostaa katsettaan maasta ohikulkijoihin, jotka kävelevät sanomatta sanaakaan hänelle. Häneen iskee syyllisyyden katala tunne. Hänen katsoen ympärilleen paniikinomaisesti, huomaa hän olevansa kadun varrella. Ihmiset kulkevat hänen edestään katsomatta silmiin. Heidän omatuntonsa nojalla he luulevat itsestään liikoja, eivätkä tunne ympäröimää maailmaa. Marie tuntee katalan tunteen voimistuvan, tuon palavan intohimon lähestyvän ja mielihyvän koskettamisen olevan enää kyynäreen päässä.

  Marien täyttää himo. Marie riisuuntuu jättäen itselleen vain alusvaatteensa päälleen. Hän vie kätensä määrätietoisesti miehen kasvoilta tämän paljaalle rintakehälle. Miehen iho tuntuu hänestä hunajaiselta. Heidän katseensa on lukkiutunut toistensa silmiin; heidän katseittensa syvyyden kasvaessa, heidän kasvonsa lähenevät toisiaan. Marie tuntee miehen käden tarttuvan hänen lantiostaan samalla, kun toinen käsi hyväilee hänen hiuksiaan tehden niistä takkuisemmat. Heidän kasvonsa ovat lähenneet intensiivisyyden rajoille. He vaihtavat viimeisen katseen, ennen kuin sortuvat mieltätyydyttävään suudelmaan. Tunteet räjähtävät radikaalisti esille muodostaen tilanteen ympärille kauniin melodian. Se hivelee heidän korviaan kuin puhtain puuvilla koskettaessa. Tunnelma hidastuu ja kuva siitä väljenee. Melodia kuulostaa maanalaiselta, eikä tilannekaan tunnu enää siltä miltä äskettäin. Maan alta toistuva melodia alkaa pian erottua yhä selkeämmin.

  Puhelin soi. Ikkunaverhot ovat heittäytyneet sivuille ikkunan ollessa auki. Ulos katsoessa

huomaa, että ulkona on satanut lunta. Marie nousee istumaan sohvalle. Hänen tummanruskeat hiuksensa sojottavat eri suuntiin. Hän hieroo silmistään unihiekat ja säntää puhelimeen, jonka hälytys oli juuri loppunut. Peter oli soittanut. Marien silmissä selvenee hänen tullessa hetki hetkeltä todellisuuteen.

Puheluita oli neljä. Pöydällä olevan kynttilän hohto pilkehtii hänen silmäkulmissaan. Peter oli soittanut viiden minuutin välein.  Marie tuntee kiven valahtavan hänen kurkussaan. Hän laskee puhelimen takaisin pöydälle. Hän kääntää selkänsä haluamatta. Hänen täytyy.

»Toisen meistä on oltava vahva.»

Marraskuun seitsemäs päivä; tulevan talven ensilumi on laskeutunut roudan kovettaman maanpinnan päälle. Puiden viimeisetkin lehdet ovat jo pudonneet päiviä sitten lepäämään maata vasten. Puiden lehdettömät kädet heiluvat tuulessa.  Koristamattomat rungot koettavat pysyä paikoillaan syksyn viimeisten voimakkaiden puuskien vallitessa niiden ympärillään. Tuulen humina kaikuu huoneessa, jossa Marie istuu kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittaen kirjettä. Ikkuna on raollaan, mistä humina vaihtuen vihellykseksi saattaa Marien ajatukset tähän kirjeeseen, jota hän kirjoittaa mustekynällä. Musteen väri on tummansininen, samanlainen millä hänen rakkauden kartta on kirjoitettu. Väri edustaa rohkeutta sanoa asiat ääneen. Marie ei sano. Marie ei sano niitä ääneen, sillä hänen ei tarvitse. Tämä on hänen elämänsä, eikä kenenkään muun. Hän valitsee tekonsa, niin väärät kuin vielä enemmän väärät.

  Vihellys kaikuu hänen korvissaan kuin piinaava veden virtaus kylpyhuoneessa. Hän on hermostunut. Hänen ajatuksensa sekoittuvat hänen sydämen lyöntiensä tahdittaessa lujempaa tahtia. Hänet valtaa syyllisyys. Hänen ihonsa tiukentuu kananlihalle, hänen silmissä alkaa väristä. Varpaat kipristävät, polvet hankaavat ja kulmakarvat sekä kasvon lihakset eivät pysy paikoillaan. Hänen huulensa kuivuvat, hänen kehonsa ei kestä. Hänen on huudettava, hänen on kiljuttava. Hänen kätensä ei pidä kynästä enää kiinni ja ote kirpoaa. Aamun puhtain aloitus on itsensä alistus ja syyllisyyden manaus itsestään ulos; puskien ulos ikkunan raosta saaden koko naapuruston hereille.

  Hän huokaisee ulos raskaasti, ruttaa kirjeen mytyksi, heittää sen huoneen nurkkaan ja kävelee keittiöön palavan kynttilän ääreen. Marien tuntee leikkisän tunteen valtaavan hänet ja hän lähentää kättänsä liekkiä kohden. Liekki hipaisee Marien sormea, jolloin hän vetäytyy. Hänen syyllisyytensä on jälleen läsnä hänen ajatellessa, tuon kivun kynttilästä koko ruumiissaan. Hän perääntyy kynttilästä. Jäljelle jäivät vain tyhjät lupaukset, poltettu intohimo ajattelemattomuudesta. Hän vieräyttää kyyneleen poskelleen ja huomaa pitelevänsä puhelintaan kädessään, valmiina soittamaan.

»Minun täytyy tehdä tämä, anna anteeksi.»

Piinaava hiljaisuus. Marraskuisen roudan ylleen verhonnut päivä kuiskasi raolla olevasta ikkunasta. Marie on pukenut oliivinvihreän neuleen ylleen ja pureskelee sen hihoja. Hän odottaa ikkunan vierellä hiukset sekaisina. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän meikkasi peilin edessä näyttääkseen seksikkäältä. Sisäinen tunne, vilpittömyys, iski hänen sydämeensä hiljaisilla illan äänteillä. 

  Hänen päänsä nojaa ikkunaa vasten ohimon painautuessa yhä tiukemmin kylmää lasia

vasten. Yö lähestyi vääjäämättä. Kynttilän valo on noussut huoneistoa hallitsevaksi valonpilkkeeksi, sillä ympäröivä pimeä, tuntematon yö painostaa ikkunan takana koko tilaa. Marie tuntee kylmyyden varpaissaan. Hän nostaa polvensa koukkuun, työntää jalkansa neuleen alle ja kääriytyy pieneksi mytyksi. Kynttilänkin valo kaikkoaa. Hän on neuleen alla piilossa. Hänen on hyvä olla. Ikkunan takainen painostava yö huikkaa Marieta ympäröivälle syyllisyydelle; hän ahdistuu. Jokainen liekin liikahdus ja sen aiheuttama varjokuvio neuleen sisälle lyövät Marien muistot ja ajatukset takaisin hänen mieleensä. Hän nostaa päänsä vedet silmissään. Hänen toivottomat halut, hänen tuskan äänet ja totuuden kuiskaajat mursivat hänet. Marien kasvot ilmenevät surun pauloihin ja kyyneleet eivät kao ulos tulemistansa. Syyllisyys puristaa hänen sydäntään ja hirttää hänen kauniiden ja tunteikkaiden muistikuvien heijastumat haaleiksi ja puhki palaneiksi – ilo kaikkoaa hänen mielestään. Hänen on paettava. Hän riuhtoo itseään ikkunan läheisyydessä, jota tuijottaa armotta sen takana hallitseva yö. Kynttilän perääntyessä hänen ajatuksistaan valonmäärä nousee vasten ikkunan kahlitsemaa pimeyttä. Marie potkaisee jalkansa ulos neuleesta ja se repeää. Rauhallinen valonpilke yllättää Marien näkökentän.

»Oletteko kunnossa? » kuului ääni. Lattialla makaava Marie herää yllättävään tilanteeseen. Ympärillään pyörii ihmisiä. Kattovalot ovat päällä. Kynttilän vaimea valo on hukkunut ankeisiin loisteputkivaloihin.

»Marie, Marie! » huutaa Peter yhtäkkiä. Marie kääntää päätään. Peter ryntää hänen viereensä haiskahtaen paniikilta. Hän ei ehdi ajatella todellisuutta.

»Marie, oletko kunnossa » kädet täristen ja Marieta rauhattoman näköisesti tutkiskelevan Peterin silmistä näkyy hänen itkeneen. Hän hivelee hennosti Marien takkuisia hiuksia ja silittää tämän päätä. Hänen liikkeensä pursuavat pakkoa ja välittämistä.

»Sano jotain» Peterin ääni on nielaistun pelon vivahteinen. Marie tutkiskelee ympärillensä uneliaana. Hän vie jalkoihinsa liikkeen, hän kipristää kehoaan ja jälleen suoristaa sen. Hän kääntää päänsä poispäin. Lattia on nokinen. Marien silmäluomet ovat puolitiessä. Hänet valtaa tunne palavasta tulesta, polttavasta rakkaudesta. Hänen silmistään hehkuu väsynyt punaisuus. Kyynel tipahtaa Marien meikkiä valuneista silmistä hänen poskelleen. Kipu, jonka hän tuntee entuudestaan, puskee tajuntaansa yhä voimakkaammin.

»Kulta?» Peter kuiskaa Marien katsoessa jo poispäin hänestä. Hän nostaa otteensa Marien neuleesta, ei hivele hänen hiuksiaan enempää. Peter sulkee silmänsä ja pyyhkii väsyneet kyyneleet ja kuihtuneen ilon kasvoiltaan ja silmistään. Marie tuntee kylmyyden ihollaan neuleen alle. Hänen kehonsa ravistelee kolkoa hiljaisuutta tässä kylmässä huoneessa.

»Herra, me lähdemme tästä nyt» kuuluu ääni eteisestä. Peter katsoo eteisen suunnalle ja nyökkää nostaen silmälasinsa takaisin silmilleen. Ovi sulkeutuu kiinni. Marie kuulee lattiaa vasten nousemisen äänen, jota seuraa askeleet poispäin. Marie katsoo edelleen nokisen tummaa peittävää lattiaa. Hän kuulee oven avautuvan rauhallisesti. Tyyni, mutta painostavan synkkä tunnelma sivelee selkäpiitä. Marie sulkee silmänsä. Pian ovi sulkeutuu jälleen ja yksittäinen tuulenvire humisee vain ääneti.

»Kiitos.»

On kulunut kaksi päivää. Nuo päivät ovat verhonneet tuhansia vuosia tässä alkavassa talvessa. Pihan puussa istuu yksinäinen varis. Pihalla ei ole jalanjälkiä lumessa. Lumitöitä ei ole tehty. Vain ikkunan takana on lämmin. Toinen puoli peittyy pakkasen ja lumen hartioihin ja taivas sylkee loskaa rännien kaarteisiin.

  Marie istuu keittiön pöydän ääressä. Hänen edessään on huurteinen pullo olutta. Tapansa mukaan hänen tukkansa on sekaisin. Hänen yllään ovat villasukat, rintaliivit, alushousut ja Namibiasta tuliaisena tuotu neule. Marie ei ole meikannut kahteen päivään, ei pessyt meikkejään pois sitten kahden päivän. Hänen silmänsä punoittavat ja sykkivät hänen sydämensä tahdissa. Hänen katseensa ylettyy ulos. Pihapuun varis on edelleen yksin oksalla. Se näyttää tyytyväiseltä elämäänsä. Marie näkee vain tämän aukovan suutaan ilman ääntä. Marie kuulee tänään vain hiljaisuuden. Nostettuaan pullon jälleen huulilleen, hän tyhjentää sen. Hän laskee pullon pöydälle ja alkaa itkeä hysteerisesti. Kaksi päivää hän on elänyt ilman syyllisyyttä. Kaksi päivää hänen mielensä on estänyt totuuden itseltään. Kaksi päivää hän on elänyt ilman syntiä, mutta synnissä vietellyt itsensä pullon jos toisenkin seuraksi. Hän rojahtaa maahan ja huutaa lattiaa vasten. Kehossaan hän tuntee kipua ja naarmut virkoavat sekä vanhat haavat avautuvat. Hän kituu maassa ja koettaa päästä pois. Tietä ei ole. 

  Marie joutuu ottamaan tukea pöydän jaloista hänen kiemurrellessa viimeisten kyynelien juovat kaakelilattialle. Hän on murtunut. Hänen raajansa vapisevat kuin haavat tuulessa kuin aallot myrskyssä. Hän yrittää nousta takaisin tuolille, mutta liukastuu omiin kyyneliinsä joutuen takaisin lattiaa vasten. Hänen hengityksensä on raskas kuin totuus. Sisään ja ulos hengitykset ovat kuin ukkosen jylinän aiheuttama pelkotila, jossa kuljetaan paniikin ja itsensä kadottamisen rajamain. Lopulta hänen kätensä ei enää purista pöydänjalkaa. Lopulta ei enää hänen syyllisyydestään lähde ääntä. Lopulta ei hänestä lähde enää henkäystä.

Marraskuun tulvittama luminen pihamaa omaa nyt jälkiä lumessa. Ilta on saapunut yön edellä. Illan huurteen hohdossa liikahtaa pihapuun oksat. Yksinäinen varis säikähtää ja räpäyttää itsensä ilmaan, tummaan taivaan harmauteen. Pilviharsojen takana niiden selkää varjostaa täysikuu, jonka loiste ei yltä maanpinnalle asti. Etupihan portti narahtaa. Lumi hyppelehtii ympärillä, kun tuuli leikittää sitä. Harmaa pilvien peitto repeää hetkeksi, jolloin kuun paiste viilentää ja sinertää maiseman. Lumi näyttää liilan siniseltä. Pihapuun lehdetön puu vaikuttaa rehevöityneeltä ristipuulta luoden kolkon rauhan pihaan. Tuuli seisahtaa hetkeksi. Pihan tuulikello heilahtaa vielä kerran. Kuun varjoamassa viileässä maisemassa helisee kirkas tuulikellon tahti, joka himmenee väsyneissä lyönneissä olemattomiin. Hiljaisuus on täällä.

  Tumma hahmo tunkee sinertävän lumen pinnalle. Jalanjälkiä on lumella. Hiljaisuuden rikkoo kengän alla narisevan lumen ääni, jota kuu pelästyy työntyen loisteensa tykö pilviverhon taakse. Lumipatja muuttui jälleen harmaaksi peitoksi kuin tuhkan peittämäksi maaksi, jota vasten lankeavat pihapuun oksien varjot. Tumma hahmo lähenee taloa. Hahmon tumma viitta verhoaa lumenpintaa. Viitta siveltää pakkaslunta mukanaan jonkin matkan verran, kunnes pudottaa sitä tasaisesti takaisin maahan. Hahmon askeleet painavat raskaat jäljet lumeen, joita tuuli korjaa parhaansa mukaan. Oksatkin taipuvat hahmon edetessä lähemmäs taloa kumartaen. Kaunista hiipimistä yön atrialla, ennen kuin tummaan pukeutunut on päässyt oven eteen seisomaan. Hahmon viitta kantoi lunta mukanaan portaikolle. Kaikki hiljenee taas hetkeksi. Oksat ovat nousseet osoittamaan taivasta, kuu uskaltautui kömpimään pilvien takaa esiin ja tuulikello kilautti hehkeän soinnun ilmoille. Hengitys höyryää kylmässä talvessa oven edessä, kunnes ovenkahva painetaan alas ja ovi aukeaa.

  Tunteeton tuulahdus virkisti Marien kasvot. Hänen rohtuneet huulensa hiertyvät toisiaan vasten. Tyyni tuulenvire sivelee hänen takkuisia hiuksiaan. Hänen silmänsä ovat unihiekkaiset. Hän yrittää nousta ylös, kun yhtäkkiä häneen tarrautuu tuki, joka auttaa hänet ylös. Marien voimat ovat lopussa ja niiden rippeillä hän nousi hädin tuskin seisomaan. Hän ei jaksa katsoa auttajaansa silmiin. Hänen elämänsä, hänen tekonsa asettuvat kiitosta vastaan, joten hän ei edes katsahda. Auttaja tarjoaa hänelle tuolin, jolle istuutua. Marien väsymys painaa tämän mieltä ja sydäntä, että hänen on kuin pakosta istuttava. Kylmyys iski huoneeseen. Marie tuntee ihonsa viilenevän ja hengityksensä nopeutuvan.

»Haluatko mansikoita?» Marielta kysytään. Hänen vieressään on lasinen kulho, jossa on täydellisen punaisia mansikoita kummullaan, jota koristaa valkea kermavaahtoinen sinetti. Marie katsoo lasikulhoa ja mansikoita. Hän sipaisee kermavaahdosta sormeensa aavistuksellisen verran sitä. Hän vie sen huulilleen ja maistaa taivaallisen kosteuden. Marie tarttuu lasikulhoon kaksin käsin ja laskee sen pöydälle huurteisen, mutta tyhjennetyn olutpullon viereen. Hän työntää viinaksen pois käsiensä ulottuvilta. Marie laskee kasvonsa kermavaahdon sekaan ja nauttii mansikan käyttäen vain suutaan ja huuliaan. Hän uittaa mansikan kermavaahdossa ja mutustelee sen vaivatta. Häntä vaivaa nälkä ja jano. Hänen vastapäätään asettuu tumma hahmo istumaan. Marie nostaa sormillaan mansikoita toisensa jälkeen suuhunsa. Kesäinen maku keskellä talvea tekee hänestä levottoman. Hän tarraa viimeiseen mansikkaan, työntää sen jäämä kermavaahdossa ja panee sen suuhun. Lasikulho on tyhjä. Marien lipoo huulensa kielellä varmistaen kaiken tulleen syödyksi. Marie katsoo pöytää ja kulhoa.

»Himo» kuuluu vastapäätä. Marien huulet kuihtuivat nopeasti. Hitaasti, mutta pelkäämättä Marie nostaa kasvonsa. Mansikan maku hälveni hänen suustaan. Hänen edessä istuu tuttu hahmo - tutut kasvot ja hiukset verhoamassa niitä. Tumman ruskeat silmät kiiluvat katsoen häntä. Marie tuntee lämmön. Se syrjäyttää kylmyyden ympärillä.

  Tuttu hahmo nousee pöydästä ja kävelee Marien viereen tarjoten kättä tälle. Marie kääntyy katsomaa kättä vierellään. Marie epäröi ja katsoo pois. Hän ei halua lähteä. Hän vieräyttää kyyneleen poskelleen ja sulkee silmänsä piiloon. Hänen ajatuksensa lentävät lämpimässä Namibiassa, jossa hän kävi ennen Peterin kanssa. Sieltä hän muistaa pikku-kaupan, jossa myytiin neuleita. Ilme Peterin kasvoilla sai hänet arvaamaan tulevan syntymäpäivälahjansa. Kuitenkin Marie halusi näyttää siltä, ettei olisi tiennyt mitään. He kävelivät käsi kädessä kaupungin lävitse Auringon säteet selässään.

He saapuivat rannalle, joka sijaitsi kaupungin reunalla. Aallon osuessa kultaista hiekkarantaa hivellen, he juoksivat laskevan Auringon näyttämöllä vierekkäin. Tuuli soi kauniisti korvissa ja pehmeä ulkomaalainen lämmin hiekka pisteli hyväillen jalkapohjia. He pysäyttivät juoksunsa. Hän muistaa ottaneensa Peterin toisestakin kädestä kiinni ja katsoneen häntä kauan aikaa silmiin. Kummatkin hengittivät syvään ja painokkaasti. Heidän elämänsä olivat yhtä, heidän tunteensa olivat aidot. He lähestyivät toisiaan ja punertavassa Auringonlaskussa he vaihtoivat suudelmat, antoivat rakkautensa toiselle ja olivat onnellisia, tuossa rannan tunteikkaissa aallon lyönneissä. 

   Marien valuneet meikit ja rohtuneet huulet kostuvat hänen kyynelvirrastaan. Mustat kyyneleet jättävät hänen kasvoilleen kuolleen värin. Marie korjaa hiuksiaan. Ne ovat takkuisemmat kuin moneen päivään. Hänen kaulassaan roikkuvan ristin hopea ketju on tarrautunut hänen ihoonsa. Hän hengittää katkonaisen rauhallisesti niellen sietämätöntä vihaa itseään kohtaan yhä alemmas. Hän ottaa lasikulhosta otteen ja tempaa sen pois pöydältä. Kulho lentää kaakelilattialle, kuitenkaan menemättä rikki. Marien hengitys on raskas ja murtunut.

»Haluatko mansikoita?» rikkoo hiljaisuuden. Marie avaa silmänsä. Hänen silmänsä punoittavat mansikan punaa. Hän vie kätensä täristen kaulassa roikkuvalle ristilleen ja vähitellen hän kääntyy. Hänen edessään seisoo tummaa puhuva hahmo, jonka käteen Marie tarttuu. Hahmo pyyhkii Marien kyyneleet pois. Hän antaa Marien hartioille oman mustan viittansa ja kietoo toisen kätensä hänen kehon ympärilleen tueksi. He suuntaavat ovea kohti.

»Onko sinulla syy tähän?» Marie kysyy oven luona rohkealla, mutta karhean paisuneella äänellä. Kaukaisuudesta kuuluu variksen ulvontaa. Hahmo kääntää kasvonsa Marien kasvojen eteen ja suutelee Marien huulia. Marie sulkee silmänsä ja avaa ne saman tien. Marien huulilta hehkuu marjainen tuoksu. Pihapuun yksinäinen varis lennähtää takaisin puunoksalle. Hahmo nyökkää Marielle heidän jatkaessa matkaansa talvisen marraskuun pimeään rauhaan ja hiljaiseen vilpittömyyteen.