A MAN WITH AN EMPTY NEWS FEED

Olemme niitä, joiksi me itsemme määritämme.

Aika valui hitaasti. Ympäröidyt äänet tuntuivat kumahduksilta. Aivan kuin eläisi elokuvan hidastetussa kohtauksessa. Nuori mies istui odotustilassa ja rukoili. Hän sulki silmiään, painoi niitä tiukasti kiinni, jolloin hänen kasvonsa hiertyi kuvottavalle rypylle. Hän kuiskasi, mutta välillä päästi voimakkaampia äänteitä. Hänen kiharia hiuksiaan, jotka ylettyivät hartialle, peitti viidakon vihreä kipa.

Kuului pidemmän kestoinen kumahdus. Mies herpaantui hetkeksi. Ovi oli avautunut. Se levähti äänekkäästi ankean odotushuoneen seinää vasten. Sisään astui mauton hajuste. Löyhkä levisi huoneesta, jonka ovi aukeni. Kaikki olivat suunnanneet katseensa ovelle päin, kunnes ovi vedettiin takaisin yhtäkkiä. Naishahmon käsi ehti livahtaa kaikkien silmäkuopissa, minkä jälkeen kiharatukkainen kipa-mies keskittyi jälleen rukouksiinsa.

Huoneessa leikki lapsi ja tämän oletettu äitinsä katsoi pojan touhuja huolestuneena oloisena. Tuo viiden vuoden kieppeillä oleva pikku poika leikki terveysaseman lastenkulmauksen muovikapistuksilla. Niiden ulkoasu kertoi ajan vierähtäneen pitkän loikan verran, kun pojan kädessä olleita leluja oli viimeiseksi käytetty. Äiti vaihteli jalkansa asentojaan yhtä useasti, kuin kipapäinen-mies äkkäsi sattumalta kovemman äänen suustaan. Huoneen valot loistivat hänen kasvoistaan. Naisen kasvot näyttivät yhtä muovisilta kuin poikansa muovilelut.

Samassa poika tarjosi äidilleen lelua. Äiti havahtui koomastaan, eikä jättänyt kasvoilleen huolestunutta ilmettä. Se pyyhkiytyi huulien hymyyn.

»Äiti, ota tämä. »poika sanoi käsi ojossa. Äiti tarjosi kätensä vastaan. Hetken vain heidän etusormensa koskettivat Michelangelon freskon tavoin. Valot taittuivat hetkeksi. Tunnelma hidastui entisestään. Äänien kumahdukset tuntuivat pehmeältä melonijäätelöltä.

»Aivakka» kumahti lasiseinää vasten. Nimi painui mieleen. Odotushuoneessa istunut nainen ja hänen lapsensa vastasivat ääneen ja nousivat ylös kävellen ääntä kohden. Ovi oli jälleen auki. Naishahmo otti heidät vastaan tervehtien ja suuri hymy suupielissään. Juutalaissyntyinen mies nousi ylös. Hän käveli naisen perään ja molemmat kävivät sisään samalla oven avauksella. He olivatkin samaa perhettä.

Ajatus alkoi riivata miestä odotushuoneessa. Hän oli istunut siinä jo pitkään. Hänen aamupäivänsä tainnuttua tähän rakennukseen raastoi häntä. Kuinka kauan tässä menee? Ajatus valtasi yhä suurempia alueita miehen mielessä. Ajatukset, huoneeseen jo menneestä perheestä, eivät tuntuneet hänestä enää niin relevantilta, mutta hän ei saanut päästettyä niitä irti.

Odotushuoneen valot olivat loisteputkivaloja, erittäin kirkkaita. Ne hohtivat kuin kaikissa tieteiselokuvissa, toisesta maailmasta tulleiden olioiden aseet ja alukset. Valaistus oli kuin tieteiselokuvasta, mutta tunnelma odotushuoneessa oli trillerimäinen: kellon tasaiset sekunnilleen osuvat lyönnit painostivat ilmapiiriä, seinät olivat kuin mielisairaalanvalkoisia seiniä – sekä lelukoppa, jossa erikseen yksisilmäinen nallenukke että kalju afrikkalainen tyttönukke lojuivat. Perheen nuorin ei ollut luultavimmin pitänyt niiden tuomista ajatuksista sen enempään kuin mies, joka vielä istui jo tyhjillään olevassa odotushuoneessa.

»Tämä hyvä» mies mumisi itsekseen. Mies hieroi sänkeään ja ruuvasi sormensa korvassaan. Hän ei näyttänyt juuri miltään. Juuri sellainen mies, jonka olettaisi olevan joku sellainen, joita ei ole, mutta niitä riittää silti. Hänen ulkonäkönsä ei ollut mainittavan erikoinen. Tavallinen mies, joka istui odotushuoneessa.

Mies käveli pitkin vääntynyttä hiekkatietä Tuusulan suunnalla. Kesäiset ulkoiluleikit, urheilut, ajanvietot ja tunnelmat ympäröivät täkäläistä seutua. Hänen toisessa kädessään roikkui kaupanmuovipussi, toisessa hän piteli reseptiä. Tuuli huuhtoi hiekkaa tien reunaa myöden. Puut kahisivat aika-ajoin. Liikenne pauhasi korttelin päässä hiekkatiestä. Tietä reunusti metsätilkku, jossa jokainen alueen koiranomistaja kävi kusettamassa koiransa. Puut olivat miehen vasemmalla puolella, joten varjot eivät langenneet miehen suojaksi, vaan aurinko jyskytti suoraan hänen edessään.

Miehen hienoa karvaa kasvava käsi piteli reseptiä, jossa luki epämääräisillä tulostefonteilla parasetamoli-kodeiini-yhdistelmävalmiste. Miehellä ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tämä oli – ei häntä kiinnostanutkaan. Hän puristi reseptipaperin taskuunsa.

Pilvi liikahti auringon kasvoille. Miehen kasvojen ilmeet lopettivat vääntelyn, sillä valo ei enää häikäissyt häntä. Hiekkatiessä oli kurvi. Siitä ei nähnyt suoraan, mitä tien jatkeena oli. Mies käveli oikeaa reunaa myöten ja mietti kuumeisesti. Hän arvaili, millä kulkuneuvolla kurvista saapuva mahdollinen henkilö tulisi. Aurinko kääntyi hänen vasemmalle puolelleen, mutta vieressä siintävän metsätilkun varjo peitti hänet. Kurvi läheni loppuaan. Mutka oli tyhjä. Tien toisessa päässä, edessäpäin, pyöräili ihmishahmo häntä kohden, mutta sitä ei laskettu.

Mies tunsi olevansa yksin. Lintukaan ei visertänyt hänen kuullen. Hän jatkoi kävelyä, jotta pyöräilijä tulisi häntä vastaan nopeammin. Mies kiinnitti katseensa pyöräilijään ja valmistautui tarkistamaan sukupuolen, iän, ulkonäön ja luonteen. Puiden katveesta loistava auringon säde nostatti miehen ohimolle kirkkaan pisaran. Mies korjasi olkiaan, otti paremman otteen muovipussista.

Pyöräilijä kääntyi metsäpolulle jo kauan ennen miehestä. Sekunnissa pyöräilijä oli kadonnut metsätilkun siimekseen, toiselle tielle metsän taakse. Mies hiljensi kävelytahtiaan ja pysähtyi. Hän vaihtoi kantavaa kättään, rojautti päänsä taakse ja samalla katsoi ylös taivaalle.

»Tämä hyvä» mies tokaisi yksin. Hän laski päänsä takaisin ja pyyhki hikipisaran ohimoltaan. Lintu jos toinenkaan ei visertänyt. Tuuli ulisi hänen korvien ohitse, eikä jäänyt juttelemaan. Liikenne pauhasi edelleen taustalla. Mies huokaisi, jota seurasi vieno hymy. Mies jatkoi matkaansa.

Sinertävä valo hehkui pöytäkoneen näytöltä ja laskeutui väsyneiden, ilmeettömien ja kalpeiden kasvojen päälle. Huono ryhti, kädet edessä näppäimistöllä – katse lukkiutuneena F5-painikkeeseen – hän paineli sivun päivitystä viiden sekunnin välein. Hänellä oli päällään collegehousut, valkoinen hihaton pinttynyt paita, muttei sukkia. Hän tuijotti näyttöä taukoamatta. Pöydällä oleva digitaalikello näytti 00:12. Oli maanantai-yö ja kesäkuun puoliväli.

Huone oli pimennetty pimennysverholla. Aurinko oli vasta laskenut, mutta valoa riitti kesäisin silti miestä häiritsevän verran. Hän avasi uuden nettiselaimen välilehden ja kirjoitti osoitekenttään. Hitaasti alkoi yhteyden muodostus hänen haluamaan kohteeseen. Hän kirvoitti varpaitaan, jotka jo tovin olivat kuultaneet valkoisenaan. Kylmyys hänen yksiössään hehkui suhteellisen koleana. Aavistuksen, jos hän avaisi ikkunaa, voisi kostea ja lämmin kesäyöntuuli puhaltaa lämpimyyttään. Oli kesä. Ulkona lämmin, ettei kuuma. Silti miehen yksiössä leijui kolea ja iäkkääksi venähtänyt kylmyys.

Käytyään haluamallaan sivustollaan, mies sulki avaamansa välilehden, nousi ylös ja poistui vessaan. Tietokoneen näytölle jäi enää hänen profiilinsa suositussa sosiaalisessa mediassa. Tämä päivittyi sattumanvaraisesti itsekseen, mutta ei reaaliajassa. Miehen profiilin etusivu, johon pomppasi toisten päivityksiä, vaikutti edelleen tyhjältä.

Vessasta kuului vessanpöntön huuhtoutuminen. Ääni paljastui koko kerrostalon mitan verran niin, että vielä valveilla olevat asukkaat huomasivat hänen olemassa olonsa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, kuka vessaa käytti tai minkälainen ihminen kyseessä oli. Mies oli kerrostalossa kuin puu hiekkatien metsätilkussa. Hänen olemuksensa oli mitätön – myös tässä maailmassa – lähinnä hänen elämänpiirissään, jonka hän määritti koko maailmaksi. Niinhän me kaikki.

Mies avasi oven. Hänen kasvot olivat punertuneet. Hänen kätensä olivat kuivat, sillä hän pesi ne ja käytti saippuaa. Mies käveli aavistuksen ontuen keittiönsä pöydän ääreen. Hän jäi tuijottamaan pöydänpintaa.

Hän lähti pois pöydän äärestä ja käveli eteiseen. Sinne ei ollut kuin vähän yli viisi askelta. Hän kaivoi takkinsa taskusta reseptin, jossa luki kankein tulostefontein sama kuin ennenkin parasetamoli-kodeiini-yhdistelmävalmiste.

Oli tiistai tai keskiviikko. Pilvinen päivä ja kohta tulisi satamaan. Suklaavanukka-puoti loittoni yhä kauemmas miehestä, joka tallusti keskustan katuja myöten. Hänen silmiänsä painosti kaiken sortin yöllinen seikkailu aikuisviihteen sivustoilla, että pilvinenkin päivä pisti hänet karahteeraamaan kirkasta päivänvaloa. Lampsiminen ei ollut ontuvaa, kuten vielä yöllä se oli. Näyteikkunat erilaisine kauneusihanteineen vilkuilivat miestä ja pyysivät tätä myymään sielunsa kaupalliselle bisnekselle. Mies koetti olla katsomatta, muttei voinut. Hän kääntyi näyteikkunaa vasten ja katsoi intensiivisesti, kuinka naistenvaatemallien päälle kaartuivat uuden muotisuuntauksen lyhyisyys ja seksikkyys. Mies jatkoi tuijottamista.

Helsingin keskusta oli tyyni paikka. Ihmisiä käveli maanantaina harvakseltaan, mutta ahdistuneelle ihmiselle sekin oli jo aivan liikaa. Juuri kukaan ei välittänyt kenenkään toisen tekemisistä. Suklaavanukka-puodista jonkun matkaa eteenpäin seisoi kuitenkin mies. Miehellä oli päällään sadetakki ja kuluneet lenkkarit. Jaloissa hänellä oli mustat sukat ja pieneksi jääneet farkut. Takin alla hänellä oli t-paita, jossa luki isolla fontilla ”ylityöllistetty, alipalkattu”. Tämä paita ei kuitenkaan kuvannut miehen työelämää, sillä hän ei työskennellyt. Hänellä ei ollut hattua, sillä, hän ei ollut hattu-ihmisiä. Ainoa kerta, jolloin hän oli pitänyt hattua päässään, oli hänen lapsuudessaan, kun hän joutui pitämään sitä. Vanhemmat, lähinnä miehen äiti, pakotti hänet pitämään hattua, ettei hän saisi auringonpistosta.

Mies kääntyi tuijotuksestaan ja alkoi nousta katua ylöspäin. Pitemmän päälle hänen elämänsä oli ollut tätä. Sama reitti, joka päivä, oli sitten kesä tai talvi. Mies käveli katua pitkin, kunnes saapui kerrostalonsa oven eteen. Hänellä oli avain jo kädessään, hän halusi olla nopeasti sisällä rappukäytävässä. Ahdistus kasvoi askel askeleelta ennen ulko-ovea, ja raukesi kunnes hän pääsi sisään. Hän työnsi kätensä vaistomaisesti takin taskuun ja otti sieltä lääkepurkin. Kuitti putosi lattialle. Purkissa oli lapsilukko, eikä mies tajunnut tätä heti. Lopulta hän liipaisi purkin taskuunsa kiukkuuntuneen oloisena ja kipusi portaat ylös omalle ovelle. Ovelle päästyään, hän ei työntänyt kättänsä toiseen taskuun ottaakseen avaimet uudestaan esille, vaan hän työnsi kätensä housuihinsa. Työntyen rapun seinää vasten mies paineli itseään tahdittomasti.

Mies heitti avaimet tietokonepöydälle. Hänen sykkeensä oli korkea. Hän hengitti raskaasti ja koetti saada itseltään farkkuja pois jalasta. Tietokone oli päällä, sillä hän ei ikinä sammuttanut sitä. Farkut olivat liimautuneet hänen jalkoihinsa, kuten hänen sormensa toisiinsa. Mies käveli housut kintuissa vessaan ja pesi kätensä jälleen saippualla.

Tietokoneella ei ollut mitään uutta. Avattuaan profiilinsa sosiaalisessa mediassa, hän vain katsoi, kuinka muut ihmiset kommentoivat toistensa päivityksiä ja kuvia. Kukaan ei tiennyt, kukaan ei välittänyt. Maailmalle hän oli nolla. Mutta omassa elämässään hän oli enemmän kuin nolla. Hän oli ahdistunut väärinkäyttäjä ja raiskaaja. Hänen tiedoissaan lukee sinkku, ja hänen profiilikuvansa esittää tunnettua elokuvatähteä. Hänen tilapäivityksensä kertovat hänen upeista hetkistään Marseillessa. Kertomukset kaikista niistä upeista retkistä ja öistä kauniiden naisten kanssa, ovat oikeastaan pikatreffejä hänen oman kätensä kanssa Helsingissä. Mutta kukaan ei välitä, sillä kukaan ei tiedä. Hän voi olla se, joka hän haluaisi olla. Hän voi olla se, joka saa kaikki naiset. Mutta kukaan ei katso edes häneen. Tietokoneelta heijastuu hänen naispuolisen tuttavansa profiilikuva. Hän katsoo sitä himoiten. Kuva heijastuu tämän omista silmistä, sillä ne eivät päästä kuvaa pois näkökentästä. Pimeys ympärillä korostuu. Mies vain tuijottaa. Ikkuna on auki, josta kuuluu kaupungin melu, rankkuus ja epätoivo. Pöytäkone kävi kuumana. Kerrostalon äänimaailmaa rikastuttivat niin naapureiden ylimenevät juhlat kuin yksinäisyyden lietsoma tyhjyys. Kerrostalossa se tiivistyy ahdistukseksi. Työntyy ilmastoinnista jokaiseen asuntoon, niin että jokainen saa varmasti osansa.

Yhtäkkiä tietokoneen näyttö sammui. Mies jäi tuijottamaan tyhjentynyttä, pimeää kuvaruutua. Hänen alaluomensa liikahti aavistuksen ja sekunnissa tietokoneennäyttö oli lattialla johtoineen. Kuvaruutu oli hajonnut lattialle tuhansiksi lasinsirpaleiksi kuin ne, jotka osaavat viiltää jalkapohjia tunnetuilla alkoholinjuontipaikoilla − lasipulloista irrottautuneet terät. Kerrostalo hiljeni. Mies ei hengittänyt. Naapuri ei hengittänyt. Ulkona kuseva juoppoukko lopetti virtsauksen hetkeksi. Lentokoneen moottorissa tapahtui hetken viive.

Mies vieräytti kyyneleen poskelleen. Häneen iski valtava epätoivo kuin koskaan ennen. Hänen sydäntänsä viilsi monet kuvaruudun sirpaleet, monet menetettyjen elämien kaipuut. Hänen kätensä vapisivat tuuma kerrallaan lähemmäs hänen kasvojaan, joita hän häpesi yli kaiken. Hänen katseensa hukkui kyynelien virtaan, eikä hän enää saanut pidettyä itseään hiljaisena. Vesi valui hänen silmistään kuin putoukset Niagaran. Velloivat ja roiskivat ympäri asuntoaan, kun hän yritti etsiä itselleen tukea. Hän vaappui asunnon isoimmassa huoneessa puolelta toiselle huutaen karvoittuneella äänellä – kuiskaten. Ääntä hänestä ei lähtenyt. Vapisevat kädet ja tolkuttomat ajatukset ruokkivat tätä myrskyä, joka kuin syöpä puhdisti hänen jo vaurioituneet solunsa uudelleen. Kuin inkvisitio, hänen mielensä hylkäsi jokaisen naisen ja poltti lihanhimoiset ajatukset pyhällä roviolla. Hänen maailmansa pyöri ja kirkui. Hän rakasti kaikkea menetettyä, mutta kirosi itsestään tuon tunteen pois. Hän ei halunnut vahingoittaa ketään. Eikä hän ollut koskaan vahingoittanutkaan. Hänen ajatuksensa olivat vaurioituneet ja synkistyneet itsetunnon rajamaiden ylitse.

Aamu aurinko nosti kasvonsa ikkunasta läpi kaiken. Säteet iskivät hänen kasvoihinsa värjäten kyynelillä jokaisen seinän kaikilla väreillä, mitä maassa ja taivaassa on. Harmaus ja synkkyys loittonivat ilmastoinnista ulos. Poistuivat asunnosta. Mies sai itsensä kokoon ja laskettua sängyn reunalle istumaan. Hänen kätensä peittivät yhä tämän kasvoja. Yhä enemmän ja selkeämmin ne niistä koettivat irtautua. Mies oli kalpea, mutta väriltään erottui seinistä. Hänen hiuksensa olivat rasvaiset, mutta hän asetti toisen kätensä niiden päälle. Käsi haaroitteli hiuksia eri suuntiin, muokaten, toivoen, ja sekoittaen paikoilleen. Hänen toinen kätensä oli edelleen kasvoilla. Hänen silmiensä edessä oli mustaa, hänen kätensä peitti jo avatun katseen.

 Hetki hetkeltä enemmän, hänen katseensa täyttyi ja sokaistui maan väriloistosta ja kirkkaudesta, kun hän nosti nyt toisenkin kätensä hiuksilleen. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä kävellessään ikkunalle, josta aurinko paistoi, kuin ei olisi ikinä ollutkaan paistamatta hänen helvettiinsä.

Olemme niitä, joiksi me itsemme määritämme.