Pyykkipoika

Lattialta höyryää riemusta jalostettua uhoa. Tomu pulppuaa lattialautoja myöten värjäten sitä mustan siniseksi. Juovikas polyesterimatto kutoutuu hiljalleen takaisin. Se on repeytynyt ja rikottua. Hitusen verran lainehtivat työkärpästen massat ympäri huonetta. Hiljalleen eteenpäin, hiljalleen taaksepäin ne punovat omia kehojaan yhteen.

Lattian ytimessä yhdistyvät eristäytyminen ja yksinäisyys. Sininen ja musta väriaine muodostavat pölystä harmaata tuhkaa, juurikkaasta valkoista sokeria, ja urotöistä raastetaan vehnänvaaleaa nestettä. Tyrmistyneen näköinen pyykkipoika seisoi yksin lattian lähettyvillä. Hän katseli lattiatehtaan töitä kuin lukkiutuneena. Hänen silmäkuoppaansa asti hehkui purppuravaloa lattian ja seinän yhdynnästä – siitä, jossa sininen ja musta kohtaavat punaisen ja vihreän. Seinällä kasvoi ruohoa, ruohoa, joka oli vihreintä koskaan.

Pyykkipoika tuijotti vain. Tuijotti vain kauneutta silmillään, joista vuosi pian taivaansinisiä kuutiokyyneliä. Ensin poskia pitkin paidalle, sitten housujenlahkeisiin, kunnes lopulta ne osuivat maahan. Taivaansininen väri valloitti tummien aaltojen ja kärpästen valtakunnan luoden uutta taivasta sinne, jossa maa on ollut ikiroutainen, mullaton ja kuiva. Vesi oli kirkasta jälleen.

Pyykkipoika otti korjatun polyesterimaton ja lähti seilaamaan. Hän seilasi koko elämänsä aina viimeiseen päiväänsä saakka. Hän on nyt vanha ja ruttuinen, mutta kokeneempi kuin kukaan muu.