Luomiskertomus

Kuuma kesäpäivä. Hiki virtaa, ken tahansa ulkona käy. Tuulen vire heikkona puhalluksena viilentää kainaloita. Hihattomassa paidassa mies ahkeroi omalla kotipihallaan. Mies on ottanut tiilen käteensä. Hän on tehnyt niin jo kauan. Nuo punaisen ruosteen murtamat värit tomuavat, kun mies asettelee tiiliä kottikärryihin. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Tomua sekoittuu ihohuokosten pinnalle. Kirkas tulipallo hehkuu magmaansa taivaan liikkumattomassa sinessä. Miestä janottaa. Hän tarraa kottikärryistä kiinni ja lähtee työntämään niitä pitkin nurmikkoa, jota koristaa kivilaatoista tehty polku. Kärryn pyörä hypähtää jokaisen laatan reunalta nurmikolle.

  Mies palasi kärryjensä kanssa. Aurinko hehkui vielä taivaalla valkoisenaan. Hän oli vienyt monta kärryllistä punaisia tiiliä pois. Kesäisin oli liian kuuma asua, joten hän päätti purkaa talon. Hänestä ei ollut virhe rakentaa taloa, vaikka se olikin kuuma asua. Hän nostaa lippahattuaan ja korjaa vyötään, nostaa housujaan. Kädet mies laittaa vyötärölleen. Hän katselee talonsa pystyssä olevia raameja. Maisema herättää mieleen keskiaikaisen linnan rauniot. Hän naurahtaa itsekseen. Raunio.

  Mies oli elämässään ollut järkevä ja tyytynyt siihen, mitä hänellä on. Mies ajattelee, ettei seuraavan asunnon tulisi olla liian iso. Ehkä vain yksi huone, hän pohtii. Aurinko alkoi lopulta laskea, mutta tuuli ei nostanut leukaansa yhtään enempää. Oli edelleen lämmintä. Miehen hiki oli osittain jo kuivunutta, mutta hän tiesi, että pian hän pääsee suihkuun. Se vilvoitti hänen mieltään. Jahka hän saa rakennettua huoneen itselleen, hän pääsee suihkuun.

  Mies toi pihaansa lautoja ja kasan työkaluja. Hän kaavaili hetken. Punainen taivaanranta ei hehkunut punaa miehen poskille, vaan toisen ihmisen. Vastavaloa vasten mies katsoi, kuinka tumma hahmo käveli hänen luokseen. Mies korotti kätensä laskevan auringon eteen, ja hahmo tarttui tätä kädestä. Mies havahtui. Hahmon kasvot olivat pimeänä vielä, mies ei erottanut niitä. Hahmo tarjosi miehelle maasta vasaran ja totesi, että haluaa auttaa tätä rakentamaan huoneen. Mies nyökkäsi ja tunsi lämmön sydämessään. Aurinko hukkui taivaanrantaan.

  He ahersivat kesäyön viitoittaessa heille valoa. Pimeys ei vallinnut rakennustyömaalla. Kesäyön valot näyttivät paikat nauloille, kesäyön valot olivat tunnelmaa. He nauroivat ja rakensivat. Hahmon siloposket loistivat tämän silmien tavoin kesäyössä. Mies ei ollut nähnyt tuollaista. Yössä nuo kaksi rakentajaa urakoivat ja rakensivat, loivat ja muotoilivat. Kunnes aamuaurinko sarasti heidän silmiinsä ja hahmosta irtosi jotain. Mies huusi pelko rinnassaan. Hahmolta putosivat ensin vaatteet. Sitten hiukset ja kädet. Mies juoksi hahmon luokse, ja hän kuiskasi miehelle, että sinulla on hyvä sydän. Haali sitä, hän sanoi miehelle. Hahmo valui tiivistevillaksi miehen syliin. Lopulta se kuihtui hiekaksi silmiin, ja mies itki. Mies heitti lippiksensä päästään tuuleen kuin höyhenen. Hän huusi kovaa: ”Vaikka huoneen teimme, vaikka minulla on hyvä sydän, tule takaisin. Et ole unessasi enää. Tämä on totta. Pyydän! Rauniot itkevät ruostetta muutenkin. Tehdään niistä kultaa!”

  Maailman kuutiokaaret pysähtyivät. Ne jäivät kuuntelemaan miestä. Miehen sanat kaikuivat ikuisuudessa. Maailma katsoi miestä. Aurinko oli juuri saanut napansa taivaanrannanmerestä nostettua, kun maailman kuutiokaaret räsähtivät melodiaksi ja tajunnanvirraksi. Mies kohosi ilmaan ja koki, kuinka hänen kylkiluustaan irtosi pölyä lennähtäen eri suuntiin. Pöly tarttui maan hiekkaa kädestä, nosti savea hartioilleen ja pukeutui vaatteisiin. Nurmikosta se teki hiukset itselleen.

  Kuutiokaaret liikahtivat uudestaan ratasmaisesti, ja hahmo kohosi miehen rinnalle ilmaan. Mies katsoi hahmoa ja sanoi sille sanoja, joista hahmo muuttui miehen vastapariksi. Mies antoi hahmolle kätensä ja kysyi, että osasitko yrittää tätä unissasi. Hahmo punastui ja vastasi laululla. Hahmot sanat kertoivat unien olleen liian surrealistisia, eivät totta. Vaan nyt ne ovat jotain parempaa, hän sanoi. Mies ojensi toisen käden hahmolle.

  Yhdessä he kävelivät toisiinsa tukeutuneina huoneeseen raunioiden varjoon. Yhdessä heidän sydämensä olivat hyvyys ja riemu. Yhdessä he elivät unta todellisuuden karmien varassa ja katsoivat auringonnousuun toisiaan vilpittömästi nuuhkien.