Muskettisoturit

Miksi ei minua ole lävistetty, vaikka olen sen ansainnut? Monet miekan iskut ja sapelit ovat viertäneet ohitse hauraan kehoni. Hipaisseet ehkä, tappaneet eivät. Kaikki elävät haavojensa kanssa pitkään. Haavana oleminen kokonaisvaltaisesti on sitä, josta ei parannu. Haavat umpeutuvat, niin voi ihminenkin. Kun kaikki ruusut ovat auenneet, ja piikit ovat esillä, kolme muskettisoturia kulkevat pitämättä käsistään kiinni. He eivät katso toisiinsa, sillä jos niin, heidän sapelinsa kolahtelisivat toisiaan vasten ja miekat upputuisivat viattomaksi todettuun lihaan. Se on muskettien laki.
  Yksi kaikkien ja kaikki yksien puolesta kaikuu pitkin laakeita peltoja. Sen aroksi muuttuneet povet ja kivikoituneet kynnet ovat avanneet oven karulle maisemalle. Yksi puun varsi on yhä edelleen pystyssä. Yhä edelleen se jaksaa seisoa. Vaikka tuulet ovat sitä rieponeet, vaikka soturien miekat ovat kaarnaa viiltäneet, se on paikoillaan. Kaarna on loppumassa. Se ei suojaa kauaa puun mahlakerroksia. Mahla valuu jo. Haaskaeläimet, jotka juovat mahlan puusta ja muuttuvat mielikuvituksen olioiksi, saapuvat paikalle lunastamaan, mikä kuuluu heille.
  Tarina päättyy niin, että puu kuolee pystyyn. Se ei kaadu, se ei maannu osaksi kylmettynyttä aroa, tuota tundraa, jonka talvipakkaset repivät ihon verille. Siitä tulee eloton. Siitä tulee ei mitään. Eikä tarinalla ole jatko-osaa, jossa kirvesmies tulisi paikalle ja kaataisi puun. Se vain jää siihen, mihin se on kasvanut. Liikkumatta hiljaisuudessa, liikkumatta ikuisesti, liikkumatta, koska muutakaan se ei voisi.