Metallin alttari

Vaikka puhuisin kuollutta kieltä, kuten olen. Vaikka kuulisin, kuinka sadevesi osuu kasvoillesi maan toisella puolen, kuten olen. Vaikka kuinka välttelisin peiliin katsomista, sen murtamista, sen ottamista käteen ja, kuten olen. Nämä eivät riitä tuhlaamaan sitä kultaisen kellon virtaa, joka minussa suoni suonelta kulkeutuu. Tämä virta, perintökö lie, vai ulkoilman raikkaus - tuo talvipakkasen selkeä ja kirkas tuoksu, joka minua yhä edelleen aina ja jatkuvasti vie eteenpäin ajattomasti. Vaikka kuolisin, niin kuin monet ovat kuolleet, saisin käsiini tuon peilintyngän, minä en työntäisi sitä sydämeni seuraksi. En lävistä, mitä rakastan. En viillä, mitä ilman en voi elää. Katson ylikontrastista kuvaa taukoamatta. Silmäni eivät liikahda. Vaikka kuinka koettaisin rakentaa uusia silmälaseja, kuinka koettaisinkaan rakentaa uuden kaukoputken, niiden apu olisi mitätöntä elämän pirteän, mutta vaivaannuttavan totuuden äärellä.

Joten, vaikka puhuisin kuollutta kieltä. Vaikka pystyisin kuulemaan kaiken. Vaikka saisin seitsemän vuoden epäonnen - en sitä tee. Hyvät ihmiset, en sitä tee. Vaikka kuinka te minua piiskaatte, vaikka te kuinka minulta odotatte kuuhun lentoa ja takaisin paluuttomuutta, minä en sitä tee. Vaikka te olisittekin minä ja minä koettaisin takoa itselleni ikuista lukkoa, avaamatonta ja kahlitsevaa, en siihen rautaa sulattaisi. En siihen vasaralla koskisi. Tässä ikuisessa pyörteessä, jossa kultainen virta sotkee hulluuden ja kaoottisuuden ensi-illat, takoisin enemmin pääni tuhansiksi tinasotilaiksi, kuin lopullisesti jäähdyttäisin ontoksi kuoreksi metallia. Vaikka hauraaksi en tulisi, vaikka mikään ei minuun sitten sattuisi - en mihinkään rakastuisi, en mihinkään katsoisi, en mihinkään luottaisi. Vaikka kuinka hyvien uutisten päivä olisi, ikinä en niille polvistuisi.