Romahdusarvet

Ympärillä on maailma, jota emme välillä ymmärrä. Ympäröivät ajatusriihet ja laminoidut ideoiden puitteet rakentavat meille idyllin, mutta kiinteän kodin. Paikan, jossa haluamme olla. Paikan, johon haluamme jäädä. Ulkona heiluvat sanojen metsät. Päältä päin kaikki näyttää aidolta, päältä päin kukaan ei ketään tuomitse. Elämme kuitenkin, elämme tahdosta.

   Kerran voi talo sortua. Kerran voi rakennelma pettää. Murtua ja romahtaa - voi kaatua niskaan. Pöly peittää kaiken alleen. Tomu ja lika pilaavat puitteet. Ne jäävät paikoilleen, ne eivät liiku. Puristukseen jääneet vain toivovat, että joku löytäisi heidät. He ovat yksin. Kädet eivät yltä yhteen, eivätkä katseet voi enää kohdata. Pelko tulevasta on romahtanut heidän ylleen.

   Menetetty vie eteenpäin. Murentuneet kattorakenteet avaavat valon pölyn peittäneeseen kotiin. Elämän on kuljettava eteenpäin. Siksi he avaavat silmänsä, vaikka se kirvelee taukoomatta. Vaikka heidän jalkansa ovat jääneet painavien ideoiden väliin, raskaiden ajatusten alle. Luut hiertävät heidän tuskaansa, rasittavat ja saavat heidät vapisemaan. Heidän rakentamansa koti poti romahdusta, mutta dominot aloittivat liikkeensä. Heidän kotinsa oli kestänyt, heidän kotinsa oli vahva. He olivat jymähtäneet rakennussementtiin. Niin kauan he olivat liikkeensä - ennen kotia. Niin kauan paikoillaan, kunnes heidän kotinsa romahti. He olivat jumissa, mutta elämä heissä liikkui.

   Viimeiset hetket olivat käsillä. Kuolo vaappui, vielä pystyssä olevia, seiniä myöten. Katseli heitä surullisena. Lähestyi tahtomatta, pakosta. Ei halunnut tehdä työtään, ei halunnut lopettaa niin kaunista elämien kuroutumaa. Hiipi kuitenkin heidän luokseen. Kuiskasi hiljaa pahoittelunsa niin, että tomu pöllähti.

Toinen jäi eloon. Hän sai jatkaa, kunnes jälleen pysähtyisi rakentamaan. Hän sai mahdollisuuden, niin kuin toinenkin. Tavallansa kummatkin saivat niin jatkaa, kuin saivat elää.