Kuvakulmasta pisteeksi

Syrjässä moni pakahtuu. Se heidän kasvoiltaan lukeutuu, kun hän kätensä antaa, jotta häntä saisi toinen kantaa. Toinen, jolla voimat on, toinen joka on vaatimaton. Hän antaa sydämelleni vienon muodon. Ei pudota, kuin vaasina olen pudonnut, hän laskee, asettaa, jos lähteä olisi halunnut. Vaasina olin murtunut, siitä tokenin tomuksi. En valoa auringon tuntenut, vaikka näin. Tomuna laskeuduin pölyn lailla peilin päälle – se räsähti saman tien. Palaset koostivat tunteen jonkun, hetken otin siitä aidon – kaikki viilsi taivaan nurin – hän tuki peilin takaa, selkääni minun.

En tiennyt, mitä tuntea sain. Hän koetti yrittää, mut’ muita vain hain. Uskoi sokeasti, näön menetti, minä lailla hänen yksin jäin. Aurinko oli vain kellattu pallo, syrjitty ja kaukainen. Tunto muuttui sokeudeksi, kunnes hukuin ja synnyin uudelleen. Heräsin sylistä hänen, sylistä sinun ja voin viimein levähtää. Levätä, hiljentyä. Olla.