Kerrotko, kysytkö vai tyydytkö ja jätät vastaamatta?

Riuhdon peiton pois sängyn päältä. Sen oleminen paikoillaan sai minut raivostumaan. Olin tuijottanut sitä pitkään, ilman sen vastaamista minulle millään liikkeellä, minä en enää kestänyt. Mieli teki hyppiä, joten minä hypin. Hypin ympäri taloa. Kukaan ei välitä siitä, miksi hypin. Haluan vain juttuseuraa itselleni. Löytääkö sitä ihmisistä, jotka katsovat televisiota, vai ihmisistä, jotka eivät vain tiedä mitä sanoa. Mieleni turtuu tästä aatteesta, ettei vertaista juttuseuraa löydy kuin peilin toiselta puolen. Miksi sen tulee olla näin? Minulle riittäisi ihan ihminen, joka saisi minut miettimään.

En löydä nyt juuri rauhaa. Tuohdun tästä kirjoittamisesta niin, että joka toinen sanani on väärinkirjoitettu ja joudun korjaamaan sen. Kertooko tämä aggressiivisuuden kanavoimisen ongelmista, vai ainoastaan huonosta sormilihaksistosta ja reumasta? Miksi minä välitän? Koska ei ole muutakaan, johon nyt kanavoida yhtikäs mitään. Tulisi tehdä paljon kaikkea tulevassa, jotta vain menestyisi, muttei ole aikaa itse rentoutumiselle ja rakastamiselle. Koeta siinä sitten tuijotella päiväpeittoa, joka selkeästi kutsuu ottamaan päiväunet.

Riuhdottuani peiton käärin sen kasaan ja laitoin sen tuolille. Tämäkin olevinaan. Niin, jotakin. Silti aina katson uudelleen, eikä se ollutkaan. Elämä huijaa meidät liian usein tuhlaamaan sitä. Vaikka mikään ei minua vaivaa, silti minua vaivaa jokin. Kuinka tuon selittäisi? Ketä kiinnostaa? Eipä juuri ketään, sillä, eihän kukaan kysy. Toisaalta, ei minulla olisi edes vastausta. Mutta ikinä en kiistä, etteikö se edes jonkin verran auttaisi.