Kaiken teen, vähän saan

Istun täällä jälleen. Itsekseni lattialla toimettomana vien käsiäni parkettilattiaa vasten. Kai se on edes jotain toimintaa, sellaiselle, jolle mikään ei ole. Ei hetkeäkään rentoutua. Ei hetkeäkään, jolloin voisi istahtaa ja elää omaa elämäänsä. Siispä istun lattialla. Minulla ei ole edes mattoa huoneessani. Koetan kuunnella musiikkia ja löytää itseni lyriikoista. Totta kai minä löydän. Ensimmäinen kappale, jossa lauletaan murtuneesta sielusta vailla hoivaa. ”Mitään ei ole menetetty, se on vain jäässä, mitään muuta minulla ei ole kuin sinut ja minut omanani, olkapäitäni vasten”. Selkääni koskee. Se pakenee ruumiillista kärsimystäni, jota mieleni kiekurat luulevat olevan sitä mitä haluan. Mitä haluan tehdä? Onko millään edes väliä? En edes ole tarpeeksi hyvä. Sen olen jälleen nähnyt. Sen näkee toisen katseesta toiseen. Näinpä sen. Näinpä sieluuni tuli viilto. Sitä viiltoa tässä lattialla pohdin. Vai ettei minulla ole aikaa? Ehkä kumpaakin. En ole varma. Miksi pitäisikään? Ei se ole pelottavaa, kunhan tietää, että ero on vankka ja järkkymätön tällä ja sillä, joka vetää ottamaan peilistä otteen – uudelleen, uudelleen. Ihminen ei opi. Eihän. Ja niin. Katsos vain. Onneksi ei ollutkaan mattoa.