Ruusutarhan yllä

Ilme kasvoillasi, kun et ollutkaan odottanut minua. Sanat eivät riitä edes kertomaan, kuinka helpottunut olin, kun avasit oven. Olit kotonasi. Aurinko paistoi sinä päivänä, aurinko loisti mielessäni tuona aamuna. Pilvet karttoivat sitä päivää, eikä kevään pimeyskään uskaltanut vielä ehtiä taivaalle.

Elämäni pysähtyi. Veit huuliasi pitkin kaulaani, olin voimaton. Nenäsi kutitti ihoani ja kehossani virtasivat kylmienväreiden sarja kuin sähköinen serpentiini. Kuljetin käsiäni hiuksissasi, jotka olivat mitä luultavimmin nutturalla. Nostit päätäsi, vaihdoimme katseet, painoimme päämme yhteen. Hengitimme syvään, hengitimme elämää. Sait sydämeni jälleen lyömään. Sen vauhti kiihtyi. Kätesi tarttui kasvojeni sivusta ja pidit päätäni suorassa.

Kun lopulta hämärä valtasi huoneen, puristimme toisiamme halaten. »En halua irrottaa» sanoin ajatuksieni ollessa jo sohjona sinusta.

Taiteilen ruusutarhan yllä. Näen kaiken kauneuden, tunnen itseni olemassa olevaksi ja huomatuksi. Olen jotakin. Kanssasi olen kaikki. Yksin olen vain mitätön. En enää himmene kuin ruusu, et enää himmene kuin ruusu. Olemme rakentaneet ruusutarhan, jota voimme hoitaa. Polulla sinne ei ollut kivitystä. Lupaan kuitenkin rakentaa huvilan ruusutarhan vierelle. Huvilan eteen asennan pienen vaalean portin. Portin, josta on tie elämän ja onnellisuuden atrialle – rakkaudelle.