Himmenen kuin ruusu

Sataa vettä. Vesi tappaa ihmisiä. Kuinka kirkkaina valot olisivatkaan, ihmiset eivät löydä tietään perille. Loska ja yltä päältä vettynyt lumi tukkivat katujen uomat ja saasta pakkaantuu kadun varsille. Hiekkaa lojuu talojen sisäpihoilla, viemärit eivät muuta kuljetakaan. Kun talvi riisutaan yltämme laatikkoon, pieneen arkkuun sen sulkeuduttua, paistaa kevään kitka ohitse aina tuoden kesän parvekkeelle, pihoihin, puistoihin ja merille.

Päällämme maanneen talvipatjan alta koetan nostaa ylös kaarteeseen jäänyttä ruusun kortta. En luovuta. Terälehdet ovat supussa, en halua sulkea niitä uudestaan. Kiertyneiden sydänten lomassa ruusu leikkien tanssi ympäri talvea. Piikit eivät pistäneet, tahtina toimivat omat lyöntimme rintakehässä. Kanssasi – ei muutakaan, pidän ja olen – pysyn aikojen loppuun saakka. En halua ikävöidä mitään.

Makeinkaan uni ei toistu kahteen kertaan. Tauottomat huolenpidot, takuuttomat sanat, sulkeutuneet terälehdet. Joka kerta kohdatessamme tunnen kaikkoavani, himmentyväni kuin ruusu, nuorennun. Puren ruusun vartta, eikä piikki ota verta. Annan tanssin viedä. Huudan kaiken minusta, kedot vihertyvät, heitän ruusun ilmaan. Vai onko se joku muu?

Talvi seisoo yhä kahdella jalallaan. Taivas oksentaa yhä lunta. Kuusenoksat eivät liikahdakaan metsissä. Virtaavat virrat työntyvät urbaanissa viidakossa alas, pois ja kauas. Talvi ei juovu kevään samppanjasta, ei kaadu laatikkoon – arkkuunsa kohmeiseen ja kylmään. 

Maaksi olen vettynyt. Taivaaksi liian pimeä. Korteni kanna ei turhuutta suurta mahtavaa, ei laske sanoja käsistä viemäriin. Kedolla olen vain yksi muiden joukossa, loista en yössä, en sateessa. Olen vain himmentynyt ruusu.