Seitsemän maankiertoa

Viha virtasi hänen suonissaan. Hiki roikkui kainaloista ja kostutti ihoa raivon vilistäessä läpi kropan. Kädet painostuivat puristukseen, eikä se hellittänyt. Verkkokalvojen pinta jyskytti tenorista alaääntä ja vävisytti sen soinnin syvyyttä. Ilmanpaine vaihteli. Höyry vihelsi läpi lämpimän saunan. Tukala olotila, riehuva pakkomielle sanoa mitä haluaa. Se häiritsi häntä. Hänen sormissaan kihelmöi lämpötilan kohotessa lähelle seitsemääkymmentä astetta. Ohimossa tuntui ohut, mutta kasvava ja pistävä ujellus, joka aiheutti lievää päänsärkyä.

Pian se on ohi. Pian sen on aika tulla luoksemme. Hetki, jota olemme odottaneet. Hetki, jota ei totuus, ei valhe, ei vääryys, ei oikeudenmukaisuus tai yrittäminen ratkaise.

Hän tarttuu löylykauhaan ja ampaisee kuumuuden käsistään saunan ilmastoon. Lasiovi höyryyntyi ja muuttui utuiseksi. Hänen mielensä täytti utuisen sydämen muisto, jota hän ei muista enää. Hänen sydämensä tahti kiihtyi, kun ihonsa alkoi hehkua punerrusta. Hänen on vain päätettävä. Kyse on tunteen ja järjen yhteymästä, tulevaisuuden ja järjen yhdessäolosta.

Tilanne kärjistyy. Tilanne huohottaa jo niskan päälle. Siihen ei enää kauaa mene. Siihen ei enää paljoa vaadita, tarvita, saada tai haluta.

Suunnaton pamaus. Keskustelu oli ohitse. Riita jäänyt sikseen. Kuka meistä on oikeassa, se selviää? Viimeiset hetket ovat käsissämme, viimeiset siunauksemme ovat matkalla jo kaikkivaltiaalle. Kuitenkaa eivät taivaat, ei avaruudet, ei ilmat taivu valtiaan edessä, eivät tuule kumarra häntä. Kaikkivaltias meidän pienen, viimeisen nuhteettoman. 

Viimeisen kuuden vuoden retkemmekö alkaa, vai lohduttoman ajattomuuden jakso, josta oppia meille ei heru kuin häpeä?