Olemme kaikki aurinkoja, mutta puoliksi vain

Minua jännitti suunnattomasti. Ajatukset etenivät aivan samaan tahtiin, mutten saanut pidettyä kehoani kurissa. Jalat veltoistuivat ja kivettyivät hetkittäin yrittäessäni pitää niitä linja-auton ahtaassa jalkatilassa. Linja-auto kaarsi viimeisen mutkansa pitkälle suoralle. Tämän suoran päässä oli etappini. Tuon suoran myötä auto pysähtyisi ja minä sen mukana. Ja tapaisin sinut.

Hetken haapuiltuani, enkä löytänyt aluksi sitä mitä etsin. Etsinkö sinua, kyllä. Ajatukset alkoivat kipertyä pieneksi mytyksi, etten olisi niin hermostunut. Ne puristuivat kokoon ja antoivat tilan, jonka käytin ulkona vallitsevan pakkasen ottaakseen.

Uskomattoman kaunis näky sinä olit. Mieleni mureni hetkessä mielipuolen ajatuksiksi ja salaman nopeasti takaisin todellisuuden tajunnaksi. Olit minua vastassa. Seisoit kylmyyden ympäröimänä, mutta silti siinä. Ehkä olen läpinäkyvä sinulle, niin että tiedät mitä ajattelen, mutta nyt vasta viimeinen muuri epätietoisuuteni edestä kaadettiin.

Istuimme lopulta vierekkäin. Istuimme lopulta ja ympärillämme vallitsi lämpö. Käteni pysyivät viileinä, kun tavoitin kätesi. Ristimme sormet käsistämme - tunteeni herättivät itsetuntoani, joka turhan kauan on ollut roudan raatelema.

Sinä, jonka toivon olevan, mitä ainakin toivon, näe pyyntö ja vihjaus pienen ihmisen. Näethän sen. Luotan sinuun. En ole kuin puolikas. Tuo minulle puuttuva pala. Sinut.