Kosketa, luota, suutele

Kädet ristissä, pitkä taival, tähtiä taivaalla tuhansia, kaikkeen ei ole aikaa. Luon katseeni jälleen pois sinusta. Pikkumainen ja palloiteltava pelko, ujous, poikamaisuus pilkottelee jatkuvasti siitä, etten tohdi katsoa suoraan ja pitkään. En liene koskaan siitä perustanut, et sinäkään. Vaikka kuinka voisin niin katsoisin silmiisi hiukan sinertäviin, mutta harmaan ja vihreän ajattelemattoman syvään mysteeriin. Ojennan käteni ja vastaat siihen omallasi. Puhumme ja juttelemme. Ajatukset harhailevat. Ajatukset unohtuvat. Uusia syntyy.

Talvisen ja kolean ilman puhallus kierii ympärillämme. Kylmyys kaikkoaa, kun lämpö valtaa syntisimmänkin sylin. Katsot pitkään silmiäni. Mitä niissä näkyy, näetkö ihmisen vai keskeneräisen ihmisraukan? Katsot, kuin haluaisit vakuuttaa jotakin. Katsot, kuin haluat ymmärtävän. Katsot siten, etten saa silmiäsi pois mielestäni. Vaikka minä tiedän, minun katseeni kertoo enemmän kuin osaan antaa esille sillä. Tarkkaan katsot; näet universumin ja sen taa - kunnes lasket otsasi vasten omaani - olen tässä.

Kiedot kätesi ympärilleni. Olemme kai vain kahden. Maailma ei pysähdy, maailma ei seisahdu. Maailma ei katso vierestä onnea. Maailma ei tunne kateutta. Kyse ei ole maailmasta, vain meistä. Paina huulet yhteen, ujuta lämmin suudelma toiselle.

Lyhyt hyvästi, ilon ilme ja kosketus. Vain jäähtyvä lämpö käsiemme välissä vilkuttaessamme odottaa uutta kosketustamme.