Aivan independent onni

Valahdan kylkiasentoon. Sohvalla on mukava tunnustella elämän menoa, näin sivuperspektiivistä. En oleta, että minusta nyt kuvitellaan, että olen makuuasennossa kyljelläni sohvalla. Ei, ei. Aivan istun epäergonomisessa tuolissa ja kirjoitan saatanallisessa epätoivossa blogitekstiä. Ei juuri blogin tyylin mukaista tai erittäin kaukaa haettua postmodernia kirjallisuutta, jossa relatiivit ja verbiaalit halaavat toisiaan subjektien kännibileissä.

Mietin sohvalla ollessani, että mitä elämältä vaaditaan tai halutaan. Suurimmaksi osaksi ihmiset haluavat kaiken, sillä heiltä joko vaaditaan se tai he vaativat sen itseltään. Ei niitä koskaan pidetä erossa toisistaan, koska haluan, sillä vaadin. Yksinkertainen haluaminen ei tosin ole sallittavaa, sillä se kuvastaa liikaa omaa persoonaasi, jolloin tulee esille niin ahneus, himo ja itsekkyys. On eri asia mainita, että itseltä vaaditaan jotain, kuin itse vaatisi tai haluaisi. Se mikä meissä riehuu, se oma itsensä pilkka tai ylpeys tai kateus ei katoa sitten sillä, haluammeko sitä, vai vaadimmeko sitä. Se ei katoa, se vain muuttuu. Epäonnisuus ihmisessä kuvastaakin, kun omat vaatimukset eivät ole universaalilla tasolla juurikaan sallittuja. Puhumattakaan siitä mitä haluamme vaatimalla. Mutta edelleen, emme halua yhdistää niitä, vaikka selkeä avioliitto niillä on.

Mitä siis tehdä, kun haluaa jotain, muttei kuitenkaan vaadi itseltään sitä? Kukaan ei vaadi sitä sinulta. Ja se oma haluaminenkin värittyy arjen stressillä, jossa taas katoaa arvo elämälle, jota haluaa, kaipaa, rakastaa, odottaa, tahtoo, uskoo saavansa, luottaa saavansa ja vaatii itseltään juuri sitä. Nimenomaa sitä. Onnen osuus siinä, mitä haluamme tai vaadimme on, että saammeko vai emme.

Siteeraten Sofokleen sanoihin:

"Siksi älkää kuolevaista 

ennen viime hetkeään 

arvioiko, ylistäkö, 

onnen vuoksi ainakaan, 

ennen kuin on loppuun päässyt 

kärsimättä kertaakaan"