Pavlovin rakki ja nuoruuden lähde

Ajattelemattomuudella hiottu, turhamaisuuden kirsikalla koristeltu – loppumattoman itsensä louhimisen tyyssija.  Elämä, jota olen, epäilee jo itseään tarpeeksi. Elämän, jonka olen saanut on arvoton. Minulle ei tuo suurempaa tuhoa nyt, kuin sanat, jotka tuuppailevat pakkoa kohden – kiristää sormiruuvia ja keinuttaa laivankantta. Miksi sitten olen edelleen?

Kun sanoin, että olen miksi minut on muovattu, olen miksi minut on leivottu. Jouluisesta piparitaikinasta, kesäisestä mummon lettutaikinasta paistettu – nokkosen lehdistä valmistettu soppa. Muistot eivät vanhene, eivät kuole. Ne eivät pakastu ensilumen laskeutuessa, ne eivät kavahda herra Pavlovin huijauksia. Siksi saatan hämääntyä tälle unohdukselle, enhän ole sen arvoinen, että muistaisin. Olen ehdollistettu olemaan itseni. Koetan oppia itseäni pois ja siten antaa suuremman arvon sille, joka on minulle tärkeä.

Niitty oli avara. Tanssimme omiamme aina kuin vain saimme mahdollisuuden. Ei meitä kukaan muu ymmärtänyt. Kuu nousi edessämme ja me nauroimme, emme juuri pitäneet hetken ominaisuuksista, mutta olimme läsnä. Keskustelimme asioista, jotka olivat kaukana, mutta tiesimme, että kompastumme tai ylitämme ne kiitos toisemme. Niityllä tuuli.

Sanoit, ettet tiedä. Sanoit, että meidän taipaleemme tie voi olla tynkä. Hetkestä ikuisuuteen – en ole ymmärtänyt sanomaasi. Tiedän, mitä sanoit, tiedän mitä tarkoitat, en vain näe.

Olen ilman alkujuuriani puu, ilman tarkoitusta. Naisia menee. Only one that I can’t replace. On hän, joka on auttanut, tarjonnut olkapäätä ja ymmärrystä. Joka on määrittänyt sen, kuka oikeasti saatan nyt olla. Lienen iloinen, että olen saanut olla itseni, mutta iloisempi, että olet ollut siihen isona osana. Ei kokonaiskuvaa ilman yksityiskohtaa tai toisinpäin. Ei metsää ilma puita, ei puuta ilman juurtaan.

Uskoisitko jos sanoisin kasvaneeni ansiostasi? Haluaisitko kuulla sen suustani, lukea huuliltani vai nähdä sen teoistani?

Kumpupilviä taivaalla leijuen kohden aurinkoa ne valuvat. Katseeni herpaantuu, kun kirkas ja kutkuttava valo hieroo väsymyksen silmistäni ilmaan. Tässä tyynessä illanlähettäjän auringonlaskussa voi nähdä ajatuksiesi hohteen tasaisesta järven pinnasta. Järven nimi muistuttaa kuolemaa.

Näen nykyisen itseni peilimäisestä vedestä. Valo taittuu ennen pimeää ja työntää sitä kuin lasta keinussa – tuudittaen ja pitäen hellästi kuin kehdossa lämpimässä.

Leikimme täällä useasti kahdestaan. Jaoimme yhteiset mielikuvat, taannoiset ajatukset, ihanteet, arvot ja ilot, että surut – kun kaipasimme toisiamme aina toistemme seuraksi uskomattomille ja loppumattoman tuntuisille seikkailuille, joista en halunnut luopua silloin kuin en nytkään. Laskimme sekunnit niiden lähestyessä kesälomaa kohden.

Turhan usein vedenpinta liikahtaa ja rikkoo tämän. Ajatukset muuttavat ääriviivojaan vedenpinnalla. Nykyinen itseni on levoton, huolissaan ja unohtaa kaiken useasti. Kaikki voivat nähdä sen peilistä, tuosta kuoleman nimisestä järvestä, jossa uin ja uit joka ainainen kesä – pidetään huoli että aiomme.

Elämän ilon ei tarvitse olla onnellista. Nauraa voi veitsen terällä, nauraa voi kituen. Nauraa voi pakosta, nauruun voi itsensä yllyttää – kuten viime kesänä. Nauru on tärkeää, nauru on elämiämme suurempaa. Nauru yhdessä virkistää, nauru yhdessä parantaa. Sen suurempaa pyyntöä en totea. Nauru on meidän lääkkeemme, meidän kahden sairauteen, joka lienee se, että tunnemme toisemme ja olemme yhtä nyt ja aina. Pidänkin sairaudestani, sillä se on krooninen.