Yhden päässä ei lähelläkään

Katsoin kun nukuit. Hiuksesi olivat painautuneet vasten tyynyä ja sinun kasvoilta näki rauhallisuuden. Hän lepää syystä. Aamukaan ei ole tulossa vielä hetkeen. Nojaan itse kyynärpäätäni vasten puuduttaen poskeni siihen, mutten halua herättääkään sinua. Mieleeni muistuu, kun olin itse kipeä, eikä hän poistunut luotani ollenkaan. Ei edes hetkeksi.

Ajatukseni vaeltavat valheellisessa maailmassa, jossa mikään ei ole mahdotonta. Tässä maailmassa olen aivan varma, että olemme yhdessä koko lopun elämämme ja kuolemme yhteiseen hengenvetoon pitkien yhteisten hetkien jälkeen. Tuo kuva tuntuu mahdottomalta, mutta en tarvitse sitä pois päästäni. Taas huomaan sinun olevan erittäin kaunis ja rauhallinen. Keskityn jälleen tähän hetkeen. Sinun huulesi ovat tummanpunaiset ja niiltä huomaa aitouden, että on kokenut kovia, että on joutunut sanomaan vastaan. Päähäni iskee lopulta väsymyksen aiheuttama päänsärky.

Tuskin unohdan sitä hetkeä, jolloin yhdessä käveltiin pitkää tietä eteenpäin, muttei koskaan löydetty perille. Tie kuvasti pitkälti siten, miten tähän ollaan tultu. Tiesi jäi kesken, itse jatkoin, enkä lopeta. Meidän kulkemamme tie on nyt minun kulkea, eikä se vie minua sinne, minne alun perin, vaan sinne, missä mikään ei ole mahdotonta. Uskon jo hetken omaan illuusiooni, jossa kaadan kaiken veden saavista varpailleni, ennen kuin tajuan, että se on verta. Tahriintuneet jalat maassa tallaan tieni sinne, jossa en näe tai koe. Sinne minne mennään, tullaan takaisin ja huomataan, ettei poistuttukaan.

Tässä ja nyt on edessäni. Minä mietin vielä hetken. Katson rauhallisuuttasi, katson kasvojasi. Löydän käteni hyväilemästä olkapäätäsi, vedän sinut lähemmäs kehoani. Pelästyn. Tunnen sydämen sykkeesi. Elät, hengität – olet siinä. Rauhallista ja kaunista unta lienee, mitä näet. Maailmassani tämä on se hetki, jossa aina suutelen sinua. Tunnen sinun vastaavan siihen. Maailmani värisee ja tuntee auringon paisteen pimeimpäänkin kellariin. Yksi suudelma riittää, en tarvitse enempää.

Tiedän sen. Mikään ei ole mahdollista, ei tässä maailmassa. Katsoin kuinka nukuit, maailmassani. Olet rauhallinen ja kaunis, mielessäni. Olemme hymyilleet itsemme itkuun ja sekin on vain kuvitelmaa. Olemme riidelleet toistemme sydämet sohjoksi, muttemme tässä todellisuudessa. Elät, hengität ja olet siellä – illuusiossani. Saanko vain kysyä, vaikka tiedän vastauksen, milloin tulet luokseni sieltä vai tuletko ollenkaan?