Haluatko sinä muistaa?

Tuulta ja elämänsuolaa pitkin loppuvaa asfalttitietä – pyöräilin lujaa unohtaakseni, poikkesin muistoissa ja tunteessa. En siinä meidän.

Tunti tuonne, tunti tänne ovat pitkiä ja piinaavia. Toisten katsominen ja itsensä kahlitseminen penkkiin suurten masiinoiden taakse takasi sen, etten voinut olla päällepäsmärinä. En nyt. Enkä pitkään aikaan.

Tuulee asfalttitien varrella. Pyöräilen tuulen korviini, humisee kuin sammuva tähti. Paikoillani en ole vielä.

Täytyy katsoa vain eteen ja huomata, että aika on jättänyt – kaikista, kaikesta. Ei ole enää mitään tästä. Asia on käsitelty. Asetan vain enää ajatukseni tilaan, jossa katson tunnetta kateellisena.

Saapuessani kotipihalle avaan oven ja astun sisälle. Katse pysyy tiukasti maassa. Masentunut ja väsynyt, olenhan olemassa.

Laukkuni sängyn päälle, ajatukseni jäi tilaan, eivät piinaa. Muistot luonani ja nostan katseeni. Yllätyksekseni näen sinut – itseni roikkumassa henkarista. En vain tiedä, kumpi meistä on tuossa ja kumpi tässä. Meistä kummatkin olimme vahvoja ja säälittäviä. Olemmeko yhtä vai erikseen?

Sinä et ole koskaan enää olemassa, vaikka kuinka toivoisinkin.

Haluanko minä muistaa?