T I L A

‒ Ojentaisitko suolan, rakas? sanoin normaaliin äänensävyyn ruokapöydän päässä. Viilsin rosterisella veitsellä palan häränpihviä. ‒ Tai sama se, sanoin ja pyyhin suuni lautasliinaan. Työnsin tuolin taaksepäin ja nousin pöydästä. Ruokailutila oli vasten ikkunoita, joista kauniin järven tyynensileä pinta heijasti laskevan auringon kajon tilaan. Kirkas valo häikäisi silmiäni, tukahdutti sieluni ja selvensi ajatukseni. Käänsin katseeni takaisin, pöydän vastapäätä kohden.

‒ Mikset voinut ojentaa suolaa, kun kerran kauniisti pyysin? sanoin tarttuessani suolaan oikealla kädellä. Pysähdyin. ‒ Me puhuimme siitä, että olen ollut ilkeä sinua kohtaan, ja nyt kun pyydän kauniisti, ei tapahdu mitään! korotin hieman ääntä.

Hetken hiljaisuus. Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Tuulen humina kuului kaukaisuudessa. Olin levoton.

En jaksa tätä tanssia enää kauaa. Alku villitys on koettu, hitaat on tanssittu tyhjiksi, loppuhuipennus nähty, juonenkäänne peruttu.

‒ Miksi en kuule vastausta, miksi? huusin. Ei vieläkään mitään. ‒ Ei väkisin, en jaksa tätä enää; riidellään ja taas riidellään, se repii minua, murtaa, sanoin ja istuin tuolille. Vaimoni nosti katseensa minuun päin, ja näin kyyneleet hänen silmissä. Hän nousi ylös ja käveli luokseni. Järveltä kimaltava valo sai hänen kauniiden silmien kyyneleet kuin helmet kiiltämään järvenpinnan lailla. Järvenpinta jäi toiseksi tässä kilvassa. Hän saapui viereeni ja kumartui. Hän antoi kätensä kulkea hiusteni läpi hyväillen. Avasin silmäni, katsoin häntä syvyyteen; silmiin, joita koristi sinismaragdikyyneleet. Tällaista tunnetta ei voi kovinkaan hyvin kuvata, ei sanoilla. Sanojen tulisi olla hyvin valittuja, tai niitä ei ole. Hänen kätensä värisi, hän pelkäsi. Pelkäsikö hän minua vai itseään, en tiennyt. Mieleni oli tyhjä sillä hetkellä. Ainoa ajatus, joka leijui päässäni, oli hän.

En tiennyt mitä sanoa. Suuni täyttyi tyhjistä sanoista ja lauseista, jotka eivät päässeet ulos. Kaikki tämä kävi sekunneissa. Minä näin hänen silmiensä vuotavan taivaansinisiä tippoja. Ja ne silmät olivat unohtumattomat.

Ajatuskykyni ei toiminut, en voinut mitään. En huomannut, olisiko pitänyt. Joka Jumalan ilta esitän itselleni saman kysymyksen ‒ Olisiko pitänyt. Myös jokaisena iltana vastaan kysymykseen ‒ En tiennyt.

Illat, jotka repivät tunteiden haudat auki ja antavat kuolleiden ajatusten kävellä, vaeltaa. Ne illat, joissa saatana nauraa selkäni takana, kaappikellon tasaisessa tikityksessä. Niissä illoissa ei ole enää mitään. Olen lopetettu, aikani on mennyt. Tässä kivussa ei voi kauaa kulkea, katulamppujen valot eivät opasta minua kotiin. Olen yksin kylmässä maailmassa. Paluuta ei enää ole.

27.9.1987

Suolasin kasviskeittoani. Sen maku on katkera ilman suolaa. On epäterveellistä käyttää suolaa liikaa, mutta kerran sitä vain eletään. Näin olen asian itselleni oikeuttanut.

Tuohon aikaan olin aivan normaali kasariopiskelija. Kaikki olivat kiinnostuneita psykologiasta. Se oli buumi, joka oli tavoittanut minut siinä missä muut. Myöhemmin erikoistuisin psykiatriksi – oli haaveeni. Opiskeluasuntoni ei ollut mitenkään kovin hääppöinen, mutta oli ainakin katto pään päällä. Miksi se olisi hääppöinen?

Nousin pöydästä. Nostin koululaukkuni pikku pöydälle. Otin sieltä suositun kirjan Psykologiksi. Sitä voisi sanoa jopa klassikoksi. Tai koululla ei ollut vain yksinkertaisesti varaa vaihtaa kirjasarjaa. Siirsin laukun lattialle, avasin kirjan luvun Mielenterveyden häiriöt, sivulta 132, Ihminen ja psykoosi. Aihe oli aina kiehtonut minua, mutta en ollut asian suhteen kuitenkaan neuroottinen. Mitä normaalius on psykologian näkökulmasta? Minä olen ainakin kovin normaali.

Kasviskeitto oli jo kylmää. Lapioin sitä samalla, kun luin. Keitto sai ilkeän maun suuhun. Puolessa välissä kappaletta, minulla viilsi vatsanpohjassa. Pudotin lusikan keittoon, nousin ylös ja suuntasin pikku keittiööni. Kaadoin keiton alas viemäriin. Se olisi nyt muiden ongelma. Ehkä kiinalaiset saavat siitä, ruokaa?

Herätyskello soi. Olin laittanut sen soimaan sitä varten, että muistaisin lähteä kouluun aikaisin. Ja, että ehtisin bussiin. Herätyskellon varsinaiseen tarkoitukseen en tarvinnut sitä, sillä minulla oli sisäinen herätyskello päässäni jo ennestään. Kiirehdin laukkuni luo. Nostin sen pöydälle, otin kirjan käsiini ja laitoin sen laukkuun. Suljin laukun ja suuntasin eteiseen. Sekin oli hyvin pieni ja pimeä, etenkin aamuisin. Hääppöinen. Naapurilla oli tapana herättää koko talo aamusuihkusessiollaan. ‒ Eipä tällä kertaa, totesin. Kuulin kun hän lauloi veden lorinassa, hiljempaa tavalliseen verrattuna. Siinäkin lienee viehättävä kuusikymppinen. Avasin oven rappukäytävään. Se oli pimeä, painoin valot päälle katkaisijasta. Suljin oven, se räpsähti lukkoon aina niin kovaa. Tässä kerrostalossa ei ollut hissiä, joten hyvää liikuntaa oli juosta portaat alas.

Ulkona oli ankeaa. Tummat pilvet näyttivät juuri siltä, että kohta kastun. Tuuli oli alkanut humisemaan äänekkäämmin. Kävelin bussipysäkille, samalla puista pudonneet lehdet liitelivät tanssien ympärilläni. Pian tuuli havahtui, lehdet pysähtyivät paikoilleen. Ensimmäiset pisarat putosivat kasvoilleni. Tuuli alkoi taas äännehtiä. Puista irtosi enemmän lehtiä, syksy oli selkeästi tulossa. Olin sadan metrin päässä bussipysäkistä, kun näin humalaisen miehen pysäkin vieressä. Hän nojasi tolppaa vasten. Joka helvetin aamu, samalla pysäkillä. Saavuin pysäkille.

‒ Hei, sinä siinä… kuule pystytkö… pystytkö heittämään pari lanttia? humalainen koetti sanoa.

‒ No en minä nyt voi, totesin miehelle. Onneksi hän vaikeni siitä. Eikä yrittänyt mitään hullua.

Tuntui kiusalliselta odottaa bussia, mutta onnekseni ei kauaa. Nousin kyytiin. Maksoin bussilipukkeellani, josta olin jo käyttänyt pari matkaa. Koululle oli pitkä matka. Etsin itselleni vapaan paikan, jonka pystyi valitsemaan vapaasti, sillä aamubussissa ei ollut vielä paljoa väkeä tai asuin vain niin takapajulassa, ettei kukaan muu asuisi siellä. Istahdin perällä olevalle ikkunapaikalle.

Kaupungin aamu oli niin yksityyppinen, ketään ei ollut ulkona. Vain autoja ajoi bussin ympärillä. Bussi pysähtyi pysäkillä. Kyytiin nousi vanha nainen ja kaunis nainen. Tuo kaunis nainen maksoi vanhan naisen lipun ja saattoi tämän istumaan. Luultavasti kaunis nainen oli vanhan naisen tytär. Seurasin heitä katseellani. Pian kaunis nainen käänsi katseensa minua kohti. Käänsin pääni pois. Maisemat vilahtivat nopeasti ohitse. Niin luulin, mutta bussi oli vasta lähtenyt liikkeelle, joten ei. Katsoin taas naista kohti. Hän ei enää katsonut tännepäin, hän jutteli vanhemman kanssa. Olisipa vielä katsonut. Hymyilin itsekseni. Kun hymyni hyytyi, ja keskityin ajatuksiini, jotka olivat ‒ onko maa koskaan kantanut noin kaunista naista?

Hymyni tulvi takaisin.

Bussi pysähtyi kouluni eteen. Se oli valtava rakennus. Valtavat rakennukset ovat yksivärisiä ja ankeita. Yäk. Kello oli jo sen verran, että pian myöhästyn. Vaikka herään ajoissa, bussisysteemi syö kolmanneksen ajastani. Pääsin tunnille juuri ja juuri oikeaan aikaan. En ollut myöhässä, joka oli aika hyvä ja odottamaton yllätys minulta. Luennoitsija oli samaa mieltä. Päivän luennot kiisivät, eivätkä jääneet mieleen. Ainoa ajatukseni sillä hetkellä oli nainen bussista.

31.9.1987

‒ Ihminen on sokea itselleen, luin otsikon kirjasta. Ei tunne sisällään tapahtuvaa muutosta, jatkoin. Ei ihme, että olin valinnut juuri tämän aiheen, tämä jos jokin kiehtoi minua. Sammumattomasti.

Ulkona satoi vettä. Tuuli omalla massallaan paiskoi keittiön ikkunaa. Katsoin ulos miettien. Suljin kirjan. Näin oman hahmoni heijastuvan ikkunasta, joka oli pelkkä ilmiö, kun keittiössä on valot, ulkona pimeää. Keskityin katsomaan omia kasvojani ikkunasta. Kuin olisin itkenyt. Itkin kyyneleitä, joita en tuntenut ihollani.

Miksi itkin?

Suljin silmäni, kun oikeat kyyneleet vierivät poskilleni. Tasainen sateen ropina kasvoi ja laski kuin mielialani. Olen onnellinen, kun olen tavannut (nähnyt) upean naisen, silti olen surullinen, kun hän ei ole minulle kuin piirtymä verkkokalvoillani. Vaipuessani kyyneleiden saattamana, pimeän surun porteille, valot sammuivat. Koko kaupunki, jonka ikkunasta näin, oli pimeänä. Katselin ilmiötä. Se loi tunnelmaa.

Näin harvan ihmisen kävelevän ulkosalla. Hän. Hän käveli ulkona läpimärkänä. Nousin pöydän äärestä katsomaan häntä. Tuoli lensi, kaatui. Nenä lytyssä tuijotin ikkunasta ulos. Piirtymä verkkokalvoillani pani minut miettimään. Haluamaan.

Hän suuntasi bussipysäkille. Mieleeni tuli menisinkö sattumalta bussilla jonnekin. Suupieleeni saapui hymynpoikanen. Sekin tukahtui. Bussipysäkki. Muistin kuka bussipysäkillä majaili. Pahimmaksi painajaisekseni näin, kuinka mies hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Juoksin armotta, satoi kaatamalla, katulamput syttyivät päälle, sammuivat. Vaatteeni liimautuivat kehoani vasten, hiukseni tulvi vedestä, kadut itkivät vettä ja kuraa. Pilvissä räjähteli, salamat leikkivät; polttaen ja tuhoten.

‒ Älä koske häneen, saatanan juoppo! huusin minkä pystyin.

Ääneni upposi salamoinnin kaikuun ja kitkaiseen kirkumiseen. Viime hetkellä näin jotain, joka ei ollut tästä maailmasta. Salamat piirittivät minut enkä päässyt hänen luokseen. Olenko niin rakastunut, että palaisin taivaan sylkemissä liekeissä? Missä olen, en tiedä minne mennä?

En voinut katsoa. Kiirastulisien lieskojen välistä näkyi, mitä mies teki hänelle. Jokin minussa pakotti katsomaan elävää kauhua. Minun olisi tullut estää se, mutta, mutta… Olen kuollut.

Olen märkä, makaan lattialla; kuolleena? En. Olen kaatunut ja sammunut. Ikkuna makaa tuhansina sirpaleina ympärilläni. Tuoli tuijottaa minua kaatuneena jaloissani. Vettä sataa sisälle tihuttaen. Pulssini on kiihtynyt. Pelottaa, päätä särkee jumalattomasti. Näen viskipullon seisovan pöydälläni. Ehjänä.

31.9.1999

‒ Oletko kunnossa? hän kysyy ja avasin silmäni. Kuulin hänen äänensä.

‒ Näin vain pahaa unta, kaikki on hyvin, vakuuttelin.

Sama painajainen on piinannut minua kahdentoista vuoden ajan. Päätäni särki ja tyynyni oli hiestä märkä. Käännyin sängyssä, katsoin yöpöydälleni. Näin viskipullon, joka oli tyhjä.

Heräsin myöhemmin iltapäivällä. Nousin sängystä. Katsoin vasenta nimetöntäni. Kullattu sormus kimalteli ikkunasta tunkevan auringon valossa. Tukkani oli sekaisin, hengitin rauhallisesti. Sisälläni oli ristiriitainen olo, tiesin jotain, mutta en tiennyt, mihin se liittyy tai mitä se on. Kävelin keittiöön, avasin jääkaapin oven.

‒ Kuinka humalassa eilen olin? huusin ja kaadoin appelsiinimehua lasiin.

‒ Humalassa? hän huusi yläkerrasta. Join lasin tyhjäksi, laitoin purkin takaisin jääkaappiin.

‒ Niin, eilen, huusin ja katsoin ulos ikkunasta.

‒ Et sinä humalassa ollut, tulit vain hiljaisena kotiin töistä ja istahdit sohvalle, hän sanoi tullessaan pyykkikorin kanssa alakertaan. Katsoin ensin sohvaa, sitten häntä.

‒ Entä se viskipullo yöpöydälläni?

Hän laittoi pyykkikorin pöydälle.

‒ Mikä viskipullo? hän kysyi. Katseeni siirtyi hänestä makuuhuoneeseen, jonka ovi oli auki. Siitä näki juuri yöpöydälle. Siinä ei ollut viskipulloa. Mitä sinä kyseenalaistat, todellisuutta?

‒ Niin, ei mitään, tarvitsetko apua noiden kanssa, sanoin ja osoitin pyykkejä. Ne olivat raikkaat pehmeitä ja tuoksuivat hedelmiltä.

31.12.1999

Pimeä ja luminen ilta, kun ajoin kotiin päin. Lunta satoi paljon, liiaksi. Olin väsynyt ja turtunut. Työpäivä oli loppu. Olin loppu. Ajoin bussipysäkin ohitse. Painajaismies istui samassa paikassa kuin unessa. Sydäntäni alkoi särkeä, käteni hikosivat. Pulssini kiihtyi. Silmäluomeni valuivat puolitiehen, silmäni sokaistuivat.

‒ Oletko jo nyt tulossa hakemaan minua? lausuin shakespearelaisittain. Kirkas valo lähestyi minua. Talvimaisemat kiisivät ohitseni, kunnes pysähtyivät äkillisesti. Autoni lensi yli toisen auton, etupellit, ikkunat ja ovet lommoilla. Lasinsirpaleet lensivät, valot sammuivat. Olin tajuton, vuosin verta. Kuolin? Oi, Hamlet!

Kuului ääniä, hentoja kirkkaita ääniä. Olin kuin ikuisessa painajaisessa, josta ei päässyt pois. En pystynyt hengittämään, enkä liikkumaan. Tasaiset värinät löivät tasaisin väliajoin ruumiiseeni. Äänet vahvistuivat. Ne puhuivat, peräti huusivat. Pimeys alkoi kaikota. Musta taivas täynnä valkoisia hohtavia tähtiä lepäsi ylläni.

‒ Pulssi! Tuokaa niskatuki ja paarit! Kuuletteko te minua?

Tumma hahmo lankesi ylleni. Kirkas ja hohdokas tähtitaivas peittyi.

‒ Uskoisin. Äänet tarkentuivat kuviksi. Mitä minulle, tapahtui? Yritin nousta, he eivät antaneet.

‒ Olette olleet autokolarissa. Koettakaa olla liikkumatta. Viemme teidät sairaalaan.

‒ Selvisikö toinen kuski? kysyin ja kivun tajuttuani ääneni pätki ja puheeni sai möykkyjä.

‒ Te olitte onnekkaampi.

Olenko riistänyt hengen?

‒ Kumpi oli syynä törmäykseen? tartuin hoitajaa kädestä, puristin. Katsoin häntä silmiin. Veri valui ohimoani pitkin koskettaen poskeani lopulta värjäten jo punaiseksi maalattua paitaani.

‒ Silminnäkijöiden mukaan autonne lähti liukumaan toiselle kaistalle, hoitaja sanoi värisevällä äänen sävyllä. Hän pelkäsi minua.

‒ Silminnäkijöiden.

Koin hetkiä ennen törmäystä, näin lumisen tien, lumisen taivaan ja lumisen bussipysäkin. Käänsin päätäni, näin juopon istumassa pysäkillä. Näin valot, ja…

Työnsin hoitajan syrjään, kävelytahtini oli nopea, mutta askel askeleelta yhä kivuliaampi. Niskani vaikkakin tuettuna tuntui vääntyvän, mutta todellisuudessa nilkkani oli puoliksi irti. Sydämeni täyttyi vihasta, kostosta ja sokeudesta. Paitani oli karmiininveressä, housuni melkein revenneet. Ihoni oli mustunutta verta märkiviä haavoja. Silmäluomeni olivat puolitiessä, oikea silmäni turvonnut. Minulla oli tavoite. Edessäni oli pysäkki. Määränpääni. Näin vain harmaanmustaa ja punaista vihaa. Halusin kostaa, halusin satuttaa ja kiduttaa. Pysäkillä ei ollut ketään.

‒ Tule esiin helvetin pelkuri! huusin, huusin niin kovaa, että jumalatkin sen kuulivat. Tule tänne niin saan tyydyttää vihani! huusin, veri lentäen suustani. Kaksitoista kokonaista vuotta olet minua piinannut, Sinun pitäisi palaa helvetin liekeissä, jatkoin huutamista. Kuulin ääneni kaikuvan lähitalojen seinistä. Kunnes lopulta, takanani kuului ääni.

‒ Kenelle sinä huudat? hoitaja kysyi kauhuissaan ja varovasti. Käännyin nopeasti, nilkkani irtosi ja menetin tasapainon. Katsoin maata, jota vasten yskin verta ja itkin pettymystä. Kyyneleet tunkivat ulos, ne valuivat pitkin poikin. Ei ollut mitään, missään. Käperryin maahan kyljelleen. Kyyneleeni olivat värjänneet lumen punaiseksi, tumman punaiseksi. Ihmiset juoksivat hidastettuina. Ambulanssin valot hävisivät yhtäaikaiseen pimeyteen muiden valojen sammuessa.

Sanoin hiljaa pulssini himmentyessä ‒ Teen mitä vain hänen vuokseen.

Ja vuosituhat vaihtui.

5.1.2000

‒ Tämäkö on taivas? sanoin katsellen ympärilleni. Vai helvetti? En tuntenut kipua, en surua, en vihaa. Katsoin kaiken sen kirkkauden toiselle puolelle, josta alkoi pimeys. Ikuinen pimeys jatkui loputtomiin kuin valo ympärilläni ikuisesti ja aina ja aina vain. Minun piti valita. Jos valitsen oikein, pääsen sinne, minne oikeasti kuulun. Jos valitsen väärin, pimeys on paimeneni. En ole tehnyt mitään, että valitsisin väärin. En ole tehnyt mitään ansaitakseni taivaan kirkkauden ja ikuisen elämän. Katsoin oikealle, sitten vasemmalle. Lopulta käänsin kasvoni keskelle. Siinä oli tie. Tie joka kertoi minulle:

Voit valita tämän, mutta joudut kaiken lopuksi helvettiin.

Se oli tie meidän maailmaamme, uuteen mahdollisuuteen. Jos valitsen keskitien, en pääse enää taivaaseen. Koskaan. Mietin. Kello armotta tähysti vieressä. Minulla oli lyhyt hetki aikaa päättää, minkä teistä ottaisin, tai joutuisin olemaan ikuisuuksia olemattomissa, siellä missä ei ole mitään, tai tule olemaan mitään.

Kymmenen, mieleeni saapui hän. Hän vuoksi lupasin tehdä mitä vain. Hän on se nainen, jota rakastan. Kolme, kaksi ja yksi… Nolla.

2.7.2001

Tasainen kimeä ääni soi korvissani väliajoin. Avasin silmäni. Tunsin jälleen. Tunsin itseni eläväksi. Havahduin, kun pehmeä ja siro käsi lepäsi, puristi kättäni. Hän nukkui petiäni vasten. Hänen heleät hiuksensa olivat sekaisin. Hän oli ollut täällä kauan. Katsoin harmaata kelloa, vaikka näköaistini oli vielä sumea.

Oli varhainen aamu. Tunsin hänen rauhalliset hengenvedot. Kuulin hänen tasaisen hengityksen uneliaan keveyden. Hän oli kauneinta, mitä olin koskaan nähnyt. Olin valinnut oikein. Oikealla puolellani oli pöytä. Siinä seisoi maljakko, jossa oli kauniita ja tummanpunaisia tulppaaneja. Tuo tumman punaisuus leimuavan rakkauden väri, kertoi minulle, mitä hän tunsi.

‒ Hei, sanoin hiljaa antaen käteni hyväillä hänen hiuksiaan hennon höyhenen tavoin. Hän nosti päätään, katsoi ensin kättäni, sitten minua silmiin. Hän itki, hänen silmänsä olivat turtuneet, hän oli itkenyt. Minun vuoksi?

Hänen, taivaan sinisistä silmistä valui pisara, hänen poskeaan pitkin se valui. Hänen suupieliinsä saapui hymy. Hymy jota en ollut nähnyt aikoihin.

‒ Sinä heräsit… viimein, hän sanoi äänellä, joka oli itkun kuivaama. Hän katsoi minua. Annoin hänen kätensä hipoa ihoa kasvoillani. Suljin silmäni hetkeksi. Siinä hetkessä muistin missä olin. Talvinen autotie. Muistin autotien. Oli talvi. Bussipysäkki.

Avasin silmäni ja edessäni seisoi mies. Mies jolla oli huonosti hoidettu, vasemmasta ohimosta poskenpäähän ylettyvä arpi. Hän katsoi minua. Silmää väräyttämättä. Minun vuoksi?

‒ Mitä sinä teit hänelle? kysyin, sillä suusta tulevien sanojen täyttyessä vihalla ne eivät pysy sisällä.

Mies käänsi päätään ja katsoi maahan.

‒ No, toivotaan että opit, hän totesi kivenlailla ja lähti pois huoneesta. En voinut katsoa. Katsoi silti. Mitä näin oli kauheinta, mitä olin nähnyt. Kaikki. Veri. Lattialla. Rakkaani oli paloina. Kädet kolmessa osassa sänkyni päässä, toivottivat tervetulleiksi. Torso makasi pystyssä ilman jalkoja keskellä huonetta. Jaloista ei ollut jäljellä mitään. Hänen hiuksiaan lojui pitkin huonetta. Punaiset läikät olivat maalattu seinille, tumman punaiset läikät.

Avasin silmäni. Kuin en olisi niitä edes avannut. Katsoin maahan. Ei verta. Ei mitään. Paitsi.

Nostin katsettani huoneen toiseen päähän. Hän seisoi yksin peloissaan. Katsoen minuun hän korjasi hiuksiaan. Turtuneet silmät punoittivat. Ne katsoivat minua haukkana. Monen pitkältä tuntuneen minuutin jälkeen laskin katseeni. En halunnut katsoa häntä. Hän pelkäsi. Minua.

‒ Kuka olet? hän kysyi hiljaa pelon ja itkun katkeroittamalla äänellä, joka värisi kaipuusta, mutta hän ei kyennyt unohtamaan. En vastannut. Katsoin vain petiäni. Ajatuksissa myllersi kaikki, mitä olin tehnyt, liukui mielessäni. Valitsinko sittenkin väärän tien? Huoneen valot sammuivat.

‒ En itsekään tiedä.

Kohotin kasvojani hänen suuntaansa. Hän oli lähtenyt. Valot tulvivat päälle.

Seuraavaksi unohdin kaiken.

5.4.2002

Suolasin keittoani. Se maku olin karkeinta, mitä maailmasta löytää. Karkeampaa kuin hiekkapaperi, katkerampaa kuin suloisimman vauvan kuolema, siltä se maistui. Olin 36-vuotias, muistinsa menettänyt. Olin saanut selville; olin psykiatriksi haaveillut, mutta psykologian opettajaksi valmistunut. Kärsin vaikeasta skitsofreniasta. Luuletko niin. Koen asioita, joita ei ole olemassa. Viimeisin kokemani oli vaimoni lattialla murhattuna. Ihanaa. Verta oli roiskunut seinille asti, hiustuppoja lattialla maassa sekaisin. Hänen kolme sormea oli leikattu irti puutarhasaksilla. Vasemman käden nimetön oli ripustettu roikkumaan kattolampusta, keskinivelten väliin tehdyn reiän läpi pujotetulla narulla. Sairaalan ankeat, kylmät valot loistivat nimettömässä juuri ja juuri siinä pysyvästä sormuksesta silmiini. Tarkkaa, eikö.

Miksi muistan tuon? Tuo tapahtui muistinmenetystäni ennen. Jokaisena yönä tuo harha palaa mieleeni ja sekoittaa uneni. Se syövyttää minuun lähtemättömän erheen, en tule onnistumaan rakkaudessa. Minut on syrjäytetty elämästä, sillä todellisuus potkii minua päähän – en koe mitään iloa. Ripusti minut kattoon roikkumaan häpeänsilmukkaan ja uraauurtavaan hulluuteen puuteroituna. Nyt olen työtön. Minulla ei ole vaimoa. Minussa ei ole mitään.

Onko elämäni lopetettu? Onko se jo ohi?

Todellisuus on hämärä. Verhottuna ikuiseen valheeseen, ainakin minun osaltani se on. Enhän minä itselleni sitäkään myönnä, kun kerran kauniina iltana en saanut rakkaaseeni yhteyttä, minä työnsin veitsen häneen. Olisipa se ollut terävämpi. Kuinka vain muistan ja vakuutan hänen itkeneen minun vuokseni, sano minulle niin. Ei todellisuudessani ole tilaa verisille kyynelille. Minun elämänsuolani on mustunutta routaa, yhtä synkkää ja karkeaa, kuin kaamoksen tarjoama paksu aaveileva olemus. Aika loppuu pian. Minulla on elämässäni kaikki aika. Minä olen kultaisen kellon omistaja. Minun todellisuudessani on tilaa kaikille.

Tervetuloa.