Paperiviiltoa vaille
Taulun upea värivalinta teki tehtävänsä. Katsoessa
tuota renessanssin ajan taulua, tunsin sen merkittävyyden. Tämä sama toistui
ilta toisensa jälkeen. Katsoin tuota taulua, ihmettelin ja ihailin sen upeita
piirteitä. Kuinka tuommoista on voinut ihmiskäsi saada aikaiseksi?
Havahduin.
Olin nukahtanut. Heräsin ja katsoin kelloa. Olin
taas jäänyt yliajaksi. Oli aika lähteä kotiin.
Sama matka kotiin, se ei muuttunut. Muistinhan
sulkea ovet, muistinhan. Uskoisin, nimittäin toisinaan muistini ei tallenna
kaikkea. Kaikki ei-niin-tärkeä katoaa. Tänään mieleeni jäi vain se, kuinka
taulun silmät seurasivat katsettani. Ne tuijottivat joka suunnasta. Tunsin viileän tuulen henkäyksen ihollani. Se
kutitti, toisinaan raapi.
Pääsin vihdoin asettumaan omalle sohvalleni,
sohvalle jossa melkeinpä koko elämäni on maannut. Siis, melkein jokainen hyvä
hetki on vietetty tällä sohvalla. Suoristin jalkani vitriinisen lasipöydän
päälle, kuin kotonani – enkös siellä ollutkin. Korjasin asentoa, pahaksi onnekseni
löysin lapun. Se oli jäänyt sohvatyynyjen väliin. Se oli rypistetty ja
sotkuinen. Ajatukseni vaelsivat, mitä lapussa lukisi ja miksi se on minun
sohvani tyynyjen väliin jäänyt. Avasin lapun. Ennen kuin huomasin, teki paperinpala sormeeni
viillon.
Huomenna minä
sen teen, vakuutin itselleni. Syyssateiden hienot ja kylmän koruttomat pisarat
kastelivat kasvojani. Odotin ja katselin kauemmas eteeni. Kauempana edessäni
katoksen alla seisoi kaunis nainen. Hän odotti pääsyä taidemuseoon,
työpaikalleni. Oliko hän sittenkin huomioinut minut, työtehtävieni ääressä, vai
onko kaikki sittenkin vain ja ainoastaan sattumaa? kysyin itseltäni vaikean
kysymyksen. Onko sitten edes olemassa sattumaa, onko kohtaloa? Pyyhkäisin kädelläni
kasvojani, joita pisarat olivat kuluttaneet. Jatkoin katsomista, toisinaan
jatkoin tuijottamista.
Kuitti viimeiseltä kauppareissultani.
Kommentit
Lähetä kommentti