Lasillinen Helvetin Rintaa

Kolean viileän syksyn sateet piiskasivat ikkunaa. Tyhjä vaunu on vaiti. Yön hiljaisuudessa ei kuulu kuin rauhallisen unen hengitys. David on yksin vaunussa kohden kotikaupunkiaan. Maisemat vilisevät hänen uneen painuneiden silmiensä ohitse hänen rauhoittaessa oman jännittyneisyytensä. Hänen elämänsä on kärkipisteessä. Häntä odottaa tuore vaimo kotonaan ja työelämäkin kukoistaa. Hän on tulossa työmatkaltaan Helsingistä, jossa hän oli merkittävässä kansainvälisessä edustustehtävässä. Hänen tuli esitellä kansainvälisessä tilaisuudessa kotimaansa terveydenhuoltoa, erityisesti nuorten päihteidenehkäisyn ohjelmaa.

Nyt on levon aika. David on lopen uupunut työnsä viemisestä alkupisteestä maaliviivalle. Kunnialla. Sateen ruoskinta ikkunaan herättää hänet. Hänen hiuksensa on edelleen kuten pitääkin. Hän pitää niitä useimmiten vasemmalle puolelle heitettynä, mutta oman vaimon käskystä parturi kutsui ennen matkaa. Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Yö on ympärillä. Syksy hallitsee kesän loppua ja on onnessaan, mutta tulee talven petetyksi ja joutuu väistymään. David huomaa oman peilikuvansa heijastuvan ikkunasta. Hänen poikkeuksellisen vihreät silmät näyttävät nyt synkiltä kuin pimein aate tai ajatus, jota ihminen voisi hautoa. Silmiensä alla komentavat silmäpussit eiliseltä päättäjäisillalta, mikä vie kaiken tämän huomion ja hän koettaa nukahtaa uudestaan.

»Te olette se nuorten puolestapuhuja?» nainen kysyy yllättäen suunnaten katsettaan Davidiin. David katsoo hetken ympärilleen koettaen erottaa äänen suunnan illan diskomusiikin seasta. »Nuorten päihteidenkäytön ehkäisy ja valistus» nainen kysyy uudestaan nyt jo tuoden kätensä Davidin käsivarteen. David huomaa eleen ja vastaa luontevasti liikkeeseen.

»Minä olen se», hän sanoo naurahtaen ja siemaisee martinia lasistaan. Nainen on pukeutunut tumman siniseen, selästä hyvin avoimeen, ilta-asuun, joka korostaa naisen rintamusta, ja pitkien tummien hiuksien kiharoiden hento kosketus selällä kärjistää näyn. David katsoo pitkään naista silmiin aavistuksellinen hyvä kasvoillaan. »Ja te olitte?» David saa sanotuksi ja siemaisee martinia jälleen. Hänen huulensa olivat kuivat jo edellisestä siemaisusta, joten hän kostuttaa ne uudelleen. »Te vaikutatte aivan kuin olisitte mainosmaailman keulakuvia», David ilmaisee ja laskee lasinsa kummankin kätensä varaan luoden kuvan, että hänelle keskustelu on rentoa. Nainen empii. »Niin, tarkoitan niitä malleja», David iskee äkkiä väliin. Nainen naurahtaa ja tuo kiharat hiuksensa oikean niskan kautta etualle.

»Tarkalleen ottaen, en olekaan niin mahtava suunnittelussa, saati fiksu», nainen naurahtaa Davidille, joka selkeästi huomaa huonon kehunsa. Diskomusiikki lyö yhtäkkiä tyhjää, ja levy vaihtuu. »Arvostan teidän suoraa puhetta nuorten päihteidenkäytöstä», nainen sanoo musiikin ylivoiman lakattua aavistuksen kovaan ääneen. David tuo olkapäänsä kuin peittäen keskustelunsa pienenpään kehään, ja heristää korviaan kertoen naisen äänenvoimakkuudesta.

David vavahtaa junan pysähtymiseen. Kuulutukset olivat menneet häneltä ohi. Hän heristää päätään kuin irrottaen unen seitit hiuksista. Vaunuun saapui paljon ihmisiä Kouvolasta. Jokaisella vaunuun astuvalla oli urheilulaukku mukanaan, eivätkä hikipannatkaan uupuneet näiltä nuorilta. David oletti näiden olevan jonkin sortin piirimestaruuskisojen osallistujia. Monet heistä keskustelivat toisesta sijasta ja piirinsä kohentuneesta asemasta kisoissa. David vaihtoi asentoaan ja nosti penkkinsä suoraan linjaan.

Juna lähti taas liikkeelle. Davidin viereen ei istuutunut ketään, mutta ääni nuorista pelaajista istua nökötti kuin tämän korvan juurella. David koetti saada unen päästä kiinni, sillä hänellä oli vielä pitempi matka edessä. Hän vaipui jatkuvasti kevyen unen tilaan, mutta jo nuorten ylläpitämä meteli rikkoi aina mahdollisuuden nukahtaa kunnolla. Davidin päähän hiipi kipuja. Hän tajusi eilisen velkoineen vainoavan häntä, joten otti laukustaan särkylääkettä. Hän oli ostanut juna-asemalta Helsingistä lähdevesipullon juuri ennen junan lähtöä, joten hän sai vaivatta lääkkeen nieltyä. Kipua hän ei niellyt yhtä helpolla kuin lääkettä, sillä meteli tuntui hänen mielestä vain kasvavan.

»Haluaisin kuulla lisää tuosta sinun ideastasi, miten sait sellaisen kasaan», nainen kuiskasi kovempaan ääneen Davidin korvaan diskomusiikin pauhatessa taustalla.

David havahtui. Hän muisti eilisillasta selkeän osan. Perusrakenne illasta hänellä oli, mutta kaikki muu oli vielä hämärän peitossa. Nainen jatkoilta päättäjäisillan jälkeen. Hän muisti sinisen iltapuvun, ja ne kiharat tuoksuivat hänen mielessään. Davidin suupielille saapui hymy. Hän siemaisi lähdevettään pullosta ja kostutti kuivia huuliaan.

»Nuorten syrjäytyminen on niin syy, että seuraus päihteidenkäytölle», David totesi naiselle käsivarttaan heiluttaen, kyynärpää pöytää vasten. Nainen kuunteli vastapäätä hiukset kaikkineen toisella puolella. »Mallin he saavat luontevasti – » David nosti lasin huulilleen. Nainen maiskautti väliin: »Aikuisilta, tietenkin.»

David hymähti lasi suunsa peitteenä ja nyrpisti otsaansa. »Nimenomaan, juuri aikuisilta», David sai sanotuksi. Nainen nyökytteli sensuellisti Davidin jatkaessa syvennystään aiheeseen. Diskomusiikki oli vaihtunut hitaampiin raitoihin, ja tiskijukka oli tauolle mennessään laittanut soimaan Whitney Houstonia. Nainen ei liikauttanut silmiään irti Davidin sekaisen vihreistä silmistä. Hän ihaili niitä katseellaan ja kosketteli niitä tuijotuksella, jota David ei ollut ennen kokenut.

»Miten on tuon syrjäytymisen laita?» nainen kysyi.

»Niin, se ajaa yleisimmin muun muassa vanhempana työkyvyttömyyteen ja ehkä pitkäaikaiseen masennukseen», David vastasi vakavalla äänellä. Davidin lasi oli nyt tyhjä.

»Syrjäytyminen, niin», nainen toisti. David oli juuri avaamassa suutaan ja sanomassa jatkoa itselleen, mutta nainen ehti ensin: »Meidän syrjäytymistä täältä jonnekin muualle». David ei tiennyt kuin, että hänen suunsa loksahti auki. Nainen osoitti päänsä keikautuksella, että kyseessä olisi jotain nuorten päihteistä poikkeavaa. David katsoi automaattisesti kelloaan kädessään, mutta sanoi kuitenkin, ettei pysty.

»Olen pahoillani, jos olen antanut jotenkin viettelevän kuvan itsestäni, mutta olen vastikään mennyt naimisiin. Jos huomaat sormuksen», David nosti kättään naisen silmien tasalle.

»Näin kyllä», nainen sanoi ja vaivihkaa nosti mekkonsa helmaa. Seksikkäät sääret paljastuivat Davidin vihreille silmille, joita alkoi värisyttää aavistuksellinen synti ja syyllisyys.

»Niin, että voimme keskustella. Kuitenkin», David tokaisi epäselvästi.

David laski lähdeveden huuliltaan. Hänen käteensä syttyi epävakaa tärinä, minkä tahti ei kertonut unen puutteesta tai alkoholin jälkivaikutuksista. Hänen silmänsä jäätyivät tuijottamaan edessä olevaa penkin selustaa. Nuoret pelaajat olivat hiljentyneet aamun jo alkaessa sarastaa vaunun ikkunoista. Davidin silmiä kirveli ja punoitti. Hän seisotti katsettaan yhä penkin selustassa.

Aurinko heitti tykkilatauksen valoaan Davidin silmiin. Hän räjähti hereille koomanomaisesta tilastaan. Lähdevesipullo putosi käsistä maahan. David oli nousemassa hakemaan vessasta käsipyyhkeitä, kunnes kuuli kuulutuksen.

»Seuraavana Lappeenranta»

Taianomainen usva vilisi raikkaan syksyn lomassa, kun juna käynnisti sähkömoottorinsa ja pyyhkäisi asemalaiturin tyhjäksi. David jäi matkatavaroidensa kanssa seisomaan hetkeksi paikoilleen. Hän vilkutti junan suuntaan ajatuksella, sillä eilinen oli mysteerinen ja mahtava yhtä aikaisesti. Harmi, että sen piti loppua.

David sulki hupparinsa vetoketjun ja tähtäsi asemarakennukseen. Vanhempi pariskunta käveli Davidia vastaan asemalaiturilla. Heillä oli päällään tuulipuvut ja pipot koristivat harmaita hiuksia. Silmien punoituksesta päätelleen David näki heidän olevan jo eläkeiässä. Miehellä oli päässään silmälasit, jotka muistuttivat Kekkosen vastaavia. Yhtäkkiä vanhempi mies huikkasi Davidille: »Pitkä reissu vai, yö myöhään matkustettu.»

Hetken ärsyyntymisen lovesta David nousi tervehdyksen portaalle. »Kyllä kyllä».

»Syksy se silti vaikuttaa vahvasti tulevalta», vanhempi mies sanoi nopeasti ja iloisella äänellä.

»Niin kyllä, kyllä. Meillä oli kansainvälinen konferenssi, jos sitä voi siksi sanoa.»

»Noniin, sepä kuulostaa.»

Tuuli nostatti Davidin niskaan kylmän virtauksen. Hän kohautti olkapäitään. Vanhempi mies alkoi hymyillä iloisesti ja totesi: »Enemmän päälle, enemmän päälle poika.»

David nosti olkapäitään lähemmäs päätään kuin lyöden vanhan miehen sanoman lukkoon. »Niin, kyllä.»

Davidin suusta pyörähti vesihöyryä ilmoille hänen toistaessaan jälleen ”niin kyllä”. Tuuli virtasi täristäen uudelleen luita ja ytimiä.

»Hyviä jatkoja», vanha mies nosti kättään sanoessaan, ja he poistuivat jatkaen asemalaiturilta kohden keskustaa. David vastasi myötäillen ja aavistuksellinen hymy suupielissään. Hän jatkoi tietään nopeasti rytmitettyjen askelien liutana lämpimään asemarakennukseen.

Rakennuksesta sammutettiin sisävalot. Aamuaurinko oli jo heikentynyt talven tulosta, mutta silti se riitti niukasti valaisemaan. David kahlasi tuon pienen sisätilan katseellaan. Paikan päällä ei ollut muita kuin David, vieras mies ja tämän vaimo. David otti laukkunsa ja siirtyi istumaan penkille. Hän kaavaili lähtevänsä paikallisliikenteen linja-autolla yliopistolle, jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Asunnon sisällä vaimo lymyili. Hänen mieleensä tuli kuva hänestä ja siitä ilosta, kun vaimonsa näkisi hänet. Vieno hymy saapui Davidin poskille, vaikka ulkoisesti hänen silmäpussinsa puoltaisivat surutyötä.

Vieras mies huusi pian. David säikähti ajatuksistaan. Hänen katseensa siirtyi välittömästi pariskuntaan. Nainen katsoi miestä istuen miehen noustessa seisomaan häntä kohden. Mies huusi ja huusi. David meni sekaisin ajatuksistaan, miksi näin käy. Hänen päässään kävivät kaikki mahdolliset selitykset pariskunnan väittelystä. Nainen ei vastannut mihinkään miehen huutoon, vaikka mies huutaen ja vakuuttaen koetti saada häntä vastaamaan. Naisen ilmeestä päätellen, hän pidätti totaalista murtumista ja kyyneleitä sisällään. Mies raivosi.

David katsoi vähän väliä pois luoden illuusion, ettei kuulisi. Mies heitti tiukan katseen Davidiin. Ilme oli, kuin häntä olisi puristettu ilkeästi alaselästä. Hänen kasvonsa pullistuivat punaisiksi ja naamavärkkiä rakensivat hien ja talin sekasotku. Yhtäkkiä mies lopetti huutamisensa kuin seinään. Davidin korvissa kaikui, josta seurasi hetken hiljaisuus.

Kuin salama syvästä tummansinisestä usvasta olisi iskenyt Davidin menneeseen. Siitä hän ei päässyt. Hän joutui kokemaan koko tuon hetken, jolloin viettelemyksen airot soutivat hän mukanaan kohti karikkoa. Tuo kivinen vesiallas, jossa liejuna makasi itseinho ja salattu pettymys. Syvälle tukahdutettu vääryys, hänen mielensä pimein osa valkeni hänelle, kun tuo mystinen hiljaisuus iski häneen.

Hän herää. Katselee ympärilleen. Huone on tyhjä, mutta se täyttyy jatkuvasti. Seinät ottavat muotonsa, katto tuntuu jo ahdistavan. David nousee kuitenkin ylös. Hän näkee edessään peilin. Hän katsoo sen läpi näkemättä itseään. Katsoo, vaikka ei saavuta sitä. Katsoo itseään vaikka ei häntä näe.

Vieressään on nainen. Nukkuuko hän? Hän kuuntelee. Nainen nukkuu. Hän tuhisee niin lujaa, ettei noin voisi kukaan hereillä hengittää. Astma tai ei, nouse sängystä vähin äänin. Davidilta puuttuvat housut. Hänellä ei ole paitaa, ei alusvaatteita. Hän pukee sukkansa niin nopeasti kuin vain voi herättämättä nukkuvaa. Sanoo hei, tyhmää kyllä, mutta sanoo sen silti. Nainen ei herännyt. Hän ei huomaa, että David poistuu. Aurinko ei ollut noussut, eikä se nouse vielä muutamaan tuntiin.

Vihdoin asemalla. Mitä tapahtuu? David katselee tympääntynyttä miestä, joka seisoo juna-aseman ikkunan edessä. Miehellä on käsi housuissa. Taskussa vai munallaan, sitä hän ei nähnyt. Ehkei katsonut, mutta ymmärtääkseen se on jokaisen oma asia.

Juna saapui. David nousee kyytiin. Hän pyyhkii mielestään kaiken äskeisen. Sen myötä unohtaa jopa sormuksensa lupauksen, rakkautensa ja itsensä. Nostaen hymyn huulilleen hän etsii junassa istumapaikkaa, ikuisessa labyrintissa, siitä hän ei puhu.

David istuu Lappeenrannan juna-asemalla. Häntä oksettaa. Ympäröivät ihmiset ovat poistuneet. Hän tajusi, mitä oli tehnyt. Hänen erheensä kostautuisi hänelle vielä tiukemmin. Nautittuaan lasillinen tuota esanssia hänen sydämeensä kasvoi kuoliota. Valehdeltuaan itselleen, että hänellä on vaimo, hän tukehtui iloon. Petkuttaen itseään, että hän on puolestapuhuja ja empaattinen, hän korjaa puhtaan voittonsa satoa. Hänen peilikuvansa on näkymätön, sillä hän ei katso sitä, mitä hän näkee vaan sitä, mitä hän on. Jo liian kauan olen piiloutunut hymyilevän ihmisen taakse. Liian kauan en ole katsonut itseäni peilistä oikein. Olen vääntynyt ja kieroutunut rakkaudessa. Hypnotisoin ja uhraan kaiken eteeni tulevan rakkauden nimeen, enkä välitä. En ole olemassa kuin ennen, sillä en ole koskaan ollut. Minun nimeni on David, enkä tule koskaan muuttumaan.