Paluuportti

Kantokykyni loppui. Tajuttuani, että makaan voimattomana ‒ ei ollut helpointa myöntää itselleen. Työnnyin lattiaa vasten kuin mustekala läpi pääsemättömän aukon. Lattiasta tarttui likaa käsiin, rintaan ja naamaan. Tuntui, etten pääse tästä ikinä ylös. Tuntui, että minun jalkani eivät enää kantaneet. Tuntui, kuin lattia vetäisi minua, eikä haluaisi ikinä päästää irti. Ahdisti. Pelotti. Tajusin. Petyin. Kumosin. Inhosin.

  Sanat lukivat lattialla edessäni. Kuka oli kirjoittanut ne? Halusin tietää vimmatusti päätäni lattiaan vasten takoen. Hetken päästä kuulin äänen. Tutun äänen, joka voimistui lähestyessään.

  En halunnut tätä. En halunnut mitään tästä. Käänsi kasvoni, mumisin. Ihoni rutisi, kuin metallilanka menettäisi joustonsa. Väänsin naamaa kuin metallia. Väänsin ajatusta kuin rautaa. Tunteeni olivatkin sitten kirkkaan palavaa laavaa.

  Ääni kysyi minulta. En vastannut, sillä en tiennyt mitä vastata. Olisinko puhunut totta, vai näennäisesti vain? Ääni oli hempeä, mutta piikki. Tunnottomuudessani en voinut taipua kuin maata vasten, lattia oli likainen, mutta ansaitsemani mukainen. Viha. Pelko. Tiedottomuus. Väki. Heikko. Valta. Uusi. Ennen. Nainen. Tahto.

  Käännyin. Nostin viereiseltä pöydältä kynän. Se oli lyijytäytekynä, jossa oli 0.9 millin puolipehmeä lyijy. Kynä oli harmaamusta, niin kuin viha, jonka sokaisema värimaailmani oli.

  Älä koske minuun, sain sanotuksi. Jotakin. Miksi? Juuri. Kun. Viha. Tunne. Sallia. Ei.

  Hän huusi, älä! Minä olin juurtanut lyijytäytekynän tärykalvoani myöten vereen ja sekavaan ääneen. Hän huusi, älä, jota en enää kuullut. Puolikynää korvani lävitse työnnettynä ja viha, jonka tunsin tasaisen kiihtyvässä sydämen lyönneissä korvassani – jalkani alla lattia tuntui yhä olemattomalta.

Nostin kynän. Se oli verinen, mutta se oli nyt osa minua. Jokainen teksti. Jokainen sana. Inho. Usko. Toivo. Rakkausko. Menneisyys. Muisto. Tuleva. Nykyinen.

  Näiden tyynnyttämänä minä painoin pääni maata vasten. En kuullut ääniä. En huutoja. Sanat makasivat kirjoitettuna minulla edessäni. Aukenevat sanat, kuin portit, näyttivät tutun tien. Ne olivat minun. Ne olivat minun. Mikä ei olisi minua.