Aamu ja raukea mies

Ehkä toisin voisi olla. Elämä, kun on niin arvaamaton. Sitä ei tiedä, milloin kompastuu kuuluisaan puupökkelöön, tai kajauttaa päänsä Pohjanmaan ainokaiseen mäntyyn. Maantienojasta, kun katsoo taivaalle, näkee eri maiseman kuin Eiffel-tornin korkeimmasta kerroksesta. Samaa maata, samaa taivasta, silti kuihtuvat elämät ympärillämme ja kaikki, minkä eteen työskentelemme, katoaa aikanaan. Huomaatko jo, sen ohuen siivun hetkeä, jonka kulutat tähän, kuinka kuluttaisit sen toisin. Tuhlaamme kaiken, mitä meillä on aikanaan. Viemäri huutaa jo avustusta. Lienee tämä aikamme romantiikkaa, sillä heikkoutemme myöntää, että olemme turhanpäiväisiä ja invalideja olentoja kaiken kattavassa universumissa, murenee käsiin kuin hauras paperinpala, eikä jäljelle jää kuin oletus, että emme ole mitään. Ylitämme tien useasti, ettemme osu mihinkään. Ylitämme useasti monta ihmistä, joiden elämien arvot jäävät askeltemme alle tukahduksiin. Ylitämme jokaisen vastaan tulevan vaihtoehdon toisella. Miksi maailma olisi yksioikoinen? Emme huomioi allemme jääneitä ja jos huomioimme, pian heitä ei enää ole. Turhuuden huipentumana pidän juuri tätä. Olemme itsemme, elämme kuin haluamme, mutta silti olemassaolomme ei ole juuri mitään. Joten, älä tee kanssani mitään sellaista, minkä ajattelet olevan hyväksi, mutta kuitenkin on – tulee aina olemaan – viatonta, mutta turhaa. Olen ehkä pahoillani, mutten kiistä, ettenkö olisi turha. Niin, maailma toimii. Ehkä toisin voisi olla.