Ojenna, niin vastaan

Liikehtivät tuulen hienot viimat yli talvisen maiseman. Puisia varjoja koristaa ihmisten melankolisuus. Pakkanen puree roudan hampaat maan ikeen asti, muttei nauti valkoisesta lumivaipastaan. Kiivaat oksat sinkoilevat ympäriinsä, kun tuuli tarttuu niiden helmoihin. Vain yksi on vaiti ja hiljaa. Vain yksi on pakoillaan ja itkee. Vain yhdellä on tunne sisimmässään ja sillä yhdellä koskee sisintä. Kipu karttuu kuin pakkanen ilman lunta. Raapii kuin oksat tuulen. On näkymätön kuin ihmisten tyhjät katseet. On, mutta todeksi sitä ei saa.

Näimme toisemme. Ilo virtasi suonissani ja lämmitti koppavaa luonnettani. Katseet vaihtuivat lennossa, katseet kuin olisivat tarkoittaneet jotain. Oliko niissä pulppuava jännitys vai talvisen puiston ulappa? Meille jäivät tyhjät kädet, kun ensimmäisen kerran kohtasimme. Käteni on sinua varten. Näkyykö se? Odotan katsoen sinuun vastausta. Katseet ohittavat toisiamme kuin muuttolinnut – pysähtymättä.

Oli kuvitelmani mikä hyvänsä, on käteni tyhjä ja pelimerkkini lopussa. Huomaan aina tarttuvani tyhjään käteeni itse toisella kädelläni.

Yksinäisyys oppii elämään kaksin.