Tukevat sielunrungot

Suuntaamme jokainen omaan suuntaamme. Puumme oksat kertovat jokainen erilaisen tienviitan. Niiden tuulessa havisevat kehot johtavat meitä eteenpäin kuin ihmiset ympärillämme maasta nousevina kasveina meitä johdattavat.

Valintamme raapivat kuin puunoksat tiheässä, ikivihannaisessa metsässä aarretta, tuota tietä kultaista kotiin etsittäessä. Niin kuin edeltäjämme ja he kaikki tähän asti, ovat tunteneet kylmän kuusen oksan raapaisun poskenpintaa vasten. Emme tule muuttumaan, ette tule muuttumaan, tuo suoranainen auringonpistos kasvoille polttaa ja tukehduttaa.

Oksamme ovat tiemme. Ne kasvavat ainiaan, kunnes me emme enää jaksa. Vaan kuten luulisin, emme tiedä minne oksat kasvavat – minkälaista tietä siivittämään ne luodaan – emme tiedä. Ja kuten luulisi, oksat kuihtuvat aikanaan. Ei. Ei puumme kasvaisi ikiviherjäisessä metsässä, mikäli oksamme rappeutuisivat ihmisten tavoin. Oksat elävät ikuisesti, kukkivat kevään saapuessa, ikuisesti. Eivät kuolisi, vaikka jättäisimmekin sen tien, minkä vierellä se eteenpäin ohjaa, kulkematta.

Kun oksa ei enää kasva, se jää paikoilleen – jättää itsensä tuulen varaan. Puunrunkomme kannattelee niitä ja kestää myrskyssä. Kestävyyttä ja muistettavuutta on pinnan päällä, mutta maan alla piilotettuna on metsän totuus. Juuremme ovat yhä enemmän sotkussa toistemme kanssa, toisten puiden kanssa tässä metsässä, jossa puumme kasvaa. Solmut muodostavat ahdinkoa ja vievät hengen puilta. Pakoa ei ole, eikä myöskään ainaista välttämättömyyttä katsoa sitä.

Kävele metsän reunaa ja huokaise. Olet tuolla. Väliäkö sillä, onko juuresi niin tiukasti toisen puun armoilla, ettet eläisi maan pintaa vasten oman runkosi varassa. Voit nyt huokaista. Sillä se mitä et näe, ei myöskään satuta – tunne on olemassa, ravinteet vähissä ja vedensaanti vaikeaa. Toinen kärsii itsesi lailla.

Nosta katse maasta ja lausu perässä ”huomisen toivo hukkuvalle” on ainoa oljenkorsi, ainoa oksa, ainoa keppi, jolla voit linkata matkaasi eteenpäin. Silti, itsesi ollessa kitukasvuinen ja ympäristön saastuttama, voit tukea toista puuta, toista ihmistä ja elää heidän rinnallaan tasavertaisena ja havaita jopa hymyn suupielissäsi.

Kutsun näitä oksia tukeviksi sielunrungoiksi, vaikkakin monet kutsuvat niitä muistoiksi. Me talletamme ne ja yhdessä tämän hetken, juuri tämän, kun tätä luet, kanssa niistä kasvaa puu maailmaan.

Tämän maailman puut ovat kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia. Metsä palot aiheuttavat ajatonta eripuraa kuin kuolemaa näille laakeille alueille. Meidän on vain tuettava tässä kivussa toista, jotta joskus voisimme sanoa toiselle, että on ilo kasvaa vierelläsi ja tuntea juurien solmut ja oksien yhtymät, kuin runkomme läheisyydenkin tällä elämän soratiellä, metsän viertä pitkin kulkiessa.