Ihmeen kunnostus

Halasit takaisin. Kylmään kehoon virtasi lämmin ajatus. Yksinkertaista.

Kyllä huomaat minut, kyllä aurinko pistää silmääsi. Et tiedä minne katsoa. Paitasi, joka on sinua suurempaa kokoa, riehuu tuulen mukana. Sen tahti määrää hiustesi liikkeet, kuun kamaran pölyn laskeutumisen uniin, katuhiekoituksen paikan – tunteesi toista kohtaan. Rauhattomaan on turha tottua, näkymättömään on turha koskea. Vaan, elämässäsi piiloudut sermin taakse ja katsot, miten maailma rakentuu ympärilläsi kaupungiksi. Perustukset ovat ehkä minulle tuntemattomat. Näen itse vain talojen huiput.

Saanen ehdottaa. Katso sermiä, koeta sitä. Tunnet pehmeänkin ja ruosteisen elämän poikkipaalun; makaa toimettomana välissämme. Koeta sermiä. Kosketa nyt. Se on kostea. Siitä hehkuu lämpöä. Tiedän. Huutomme ovat muovanneet rajat mielillemme, mahdollisuuksille ja sille seinälle, josta jätämme vain tyhjät sanat, merkityksettömät lauseet – tekstin pätkän ilman happea!

Ilma on puhdasta, mieleni maan tasalla mudassa. Joudun tähän. Tarpeeksi kyvykäs olemaan tekemättä mitään, että eläisi, ettei ketään kumartaisi. Ei liialti. En saa unelmistani totuutta. Sen täyttäessä suurta Berliinin muuria keskelle vanhaa, ohutta ja heikkoa sermiä – me katoamme. Taskustani on otettava ase, on ammuttava. Muuriin syntyneet jäljet vain hiovat sen ylpeyttä seistä siinä.

Katso mitä tälle kaupungille tapahtuu. Käytettiin luoteja, huutoa; toistemme tunteita, tietämättömyyttä ja epäluuloa. Tämä hulluus on ihmeellistä.

Ja niin aamun sarastus peitti kaupungin tuhkaan. Halaisitpa nyt.